VI luku.

BEATRIX-PARKA.

Esmondia ei ollut tarvinnut kehoittaa pysymään erillään Beatrixista; kohtalo oli heidät täydellisesti erottanut. Beatrix-poloinen oli samalla kuin hän oli lupautunut herttualle, omaksunut herttuattaren tahi valitun kuningattaren majesteetillisen sävyn, ja hän piti itseään pyhänä ja erotettuna meistä tavallisista ihmisistä. Hänen äitinsä ja serkkunsa alistuivat hänen oikkuihinsa; viimemainittu teki sen ehkä ivaten ja lausuili tavallisia pilojaan Beatrixin ja itsensä turhamaisuudesta. Tässä tytössä oli erikoinen viehätys, jonka lumoa eivät eversti Esmond eikä hänen hellä emäntänsä voineet vastustaa. Huolimatta hänen virheistään ja ylpeydestään ja itsepäisyydestään heidän täytyi rakastaa Beatrixia; niinpä voitte siis pitää heitä tuon loistavan olennon hovin kahtena pääimartelijana.

Kuka ei elämänsä matkalla olisi kokenut sellaista lumoa ja palvonut toista tai toista epäjumalaa? Vuosia sen jälkeen, kun tämä intohimo oli kuollut ja haudattu tuhansien muiden maallisten huolien ja pyyteiden kanssa, voi hän, joka sen tunsi, herättää sen henkiin ja ihailla melkein yhtä hellästi kuin nuoruudessaan tuota rakastettavaa, majesteetillista olentoa. Minä herätän tuon kauniin olennon muistojen mailta ja rakastan häntä yhä, tai paremminkin pitäisi minun sanoa, että sellainen menneisyys on miehelle aina nykyisyyttä; kun sellaisen intohimon on kerran tuntenut, muodostuu siitä osa hänen olemustaan eikä hän voi siitä eritä; siitä muodostuu osa uutta ihmistä, samoin kuin ihmiseen vaikuttavat aina jälkeenpäin suuri usko tai suuri vakaumus, runouden syvä tajuaminen tai uskonnollinen herääminen — aivan samoin kuin se haava, jonka minä Blenheimin luona sain ja josta minulla on arpi, on tullut osaksi itseäni ja vaikuttanut koko ruumiiseeni, vieläpä jälkeenpäin henkiseen kehitykseenikin, vaikka neljäkymmentä vuotta sitten sen sain ja siitä paranin. Erota ja unohtaako! Kuka uskollinen sydän voisi sen tehdä? Suuret aatteemme, suuret rakkautemme, elämämme totuudet jäävät ainiaaksi omiksemme. Emme voi niitä erottaa tietoisuudestamme, ne seuraavat meitä kaikkialle, ja ne ovat pyhiä ja kuolemattomia.

Vieden muassaan tämän onnettomuuden kauheat uutiset, jotka itkevät palvelijat herttuan omalla ovella vahvistivat, mr. Esmond ajoi kotiin päin niin kiivaasti kuin hänen hitaat vaununsa kykenivät hänet viemään ja pohti koko ajan mielessään, miten hän voisi ilmoittaa tämän asian sille henkilölle, johon se enimmän koski; ja jos ihmisen turhamaisuus tarvitsee satiiria, niin tuo naispoloinen antoi aihetta siihen siinä seurassa ja toimessa, jossa Esmond hänet tapasi. Beatrixin vaunut olivat tätä ennen päivittäin vierineet säkkikaupasta korukauppaan ja kultasepästä pitsimyymälöihin. Hänellä oli erinomainen maku tai ainakin oli rakastunut sulhanen sanonut niin ja antanut hänelle täyden vallan kaikkiin ostoksiin, pöytäkalustoihin, huonekaluihin ja ajoneuvoihin nähden, joilla hänen ylhäisyytensä lähettiläs oli halunnut koristaa loistavaa lähetystointaan. Beatrixin täytyi saada Kneller maalaamaan muotokuvansa, sillä eihän herttuatar ole täydellinen ilman muotokuvaa; ja Kneller laatikin jalon luoman, sovittipa siihen vielä eräälle tyynylle kruununkin, jota Beatrixin piti saada kantaa. Beatrix vakuutti kantavansa kruunua vasta kuningas Jaakko III:n kruunausjuhlissa; kellekään ruhtinattarelle maassamme ei kärpännahka ole paremmin sopinut. Esmond näki eteishuoneen olevan täpötäynnä muotikauppiaita, korukauppiaita ja nöyriä kultaseppiä jalokivineen, rasioilleen ja lippaineen; siellä oli silkkikauppiaita seinäverhojen, samettien ja brokaadikankaiden ympäröimänä. Valittu herttuatar neuvotteli erään kuuluisan hopeasepän kanssa Exeter Changesta; tämä oli tuonut suuren siselöidyn tarjottimen, minkä kauneutta hän juuri selitteli, kun eversti Esmond saapui. "Tule, serkku, ihailemaan tämän sievän esineen aistikkuutta", virkkoi Beatrix. Siinä lepäsivät Mars ja Venus kultaisessa lehtimajassa; kultainen Cupido kantoi pois sodanjumalan kypäriä, toinen hänen miekkaansa, kolmas hänen suurta kilpeään, johon meidän vaakunamme viereen piti kaivertaa hänen ylhäisyytensä Hamiltonin herttuan vaakuna; ja neljäs polvistui lepäävän jumalattaren viereen käsissään herttuallinen kruunu. Jumala armahda! Kun mr. Esmond uudestaan näki tuon tarjottimen, olivat vaakunat vaihdetut, herttuallinen kruunu oli vaihtunut varakreivin kruunuun: Siitä tuli tuon taloudellisen kultasepän oman tyttären huomenlahjoja, kun tämä kaksi vuotta myöhemmin meni naimisiin varakreivi Squanderfieldin kanssa.

"Eikö olekin kaunis?" virkkoi Beatrix tutkien sitä, ja hän alkoi selittää Cupidojen somaa suloa ja uupuneen, lepäävän Marsin taiteellisia muotoja. Esmond tunsi tuskaa, kun hän ajatteli huoneessaan surmattuna makaavaa soturia, jonka palvelijat ja lapset itkivät hänen ääressään ja tätä hymyilevää olentoa, joka tuntui koristelevan itseään morsiameksi kuolinvuoteelle. "Se on kaunis kevytmielisyyden tuote", virkkoi Esmond katsellen surullisesti tuota ihanaa olentoa; huoneessa oli soihtuja, jotka valaisivat sen säihkyvää haltijatarta. Beatrix otti kultaisen tarjottimen ihanille käsivarsilleen.

"Kevytmielisyyttä", virkkoi hän vihaisesti. "Se mikä, sinussa on kevytmielisyyttä, on minussa säädyllisyyttä. Te pyydätte siitä juutalaisen hintaa, mr. Graves; mutta minä tahdon sen kuitenkin, vaikka vain mr. Esmondin kiusalla."

"Oi Beatrix, pane se pois!" virkkoi mr Esmond. "Herodias, sinä et tiedä mitä sinä kokoat pääsi päälle."

Beatrixilta putosi tarjotin kilahtaen ja kultaseppä juoksi hädissään nostamaan pudonneen aarteensa. Beatrix huomasi Esmondin kalpean, kauhistuneen ulkomuodon ja hänen silmänsä alkoivat loistaa kuin merkkitulet hädässä. "Mitä on tapahtunut, Henry?" kysyi hän juosten Esmondin luo ja tarttuen tämän molempiin käsiin. "Mitä sinä tarkoitat kalpeilla kasvoillasi ja synkillä sanoillasi?"

"Tule pois, tule pois!" virkkoi Esmond, johtaen häntä. Beatrix turvautui pelästyksessään Esmondiin ja Esmond painoi häntä sydäntään vasten ja pyysi säikähtäneen kultasepän poistumaan huoneesta. Mies meni viereiseen huoneeseen tuijottaen hämmästyneenä ja hyväillen arvokasta aarrettaan.