Esmond ratsasti Castlewoodiin. Hän ei ollut nähnyt sen vanhoja harmaita torneja ja muistossa säilyviä metsiä lähes neljääntoista vuoteen; silloin olivat he ratsastaneet sieltä mylordin kanssa, jolle hänen emäntänsä, vierellään nuoret lapsensa, oli liehuttanut jäähyväisiä. Mitä ikuisuuksia tuntui siitä olevan! mitä toiminnan, intohimon, huolen, rakkauden, toivon ja onnettomuuden vuosia! Nyt olivat lapset täysikasvuisia ja heillä oli omat tarinansa. Esmondista puolestaan tuntui kuin hän olisi sadan vuoden vanha. Vain hänen hyvä emäntänsä ei näyttänyt muuttuneen; hän oli samannäköinen ja lausui Esmondin tervetulleeksi juuri niinkuin ennen. Holvipihalla lirisi suihkulähde tuttua musiikkiaan, vanha sali huonekaluineen, leikkauksilla koristettu tuoli, jota lordivainaja oli käyttänyt, ja samainen ruukkukin, josta hän oli juonut, olivat kuin ennenkin. Esmondin emäntä tiesi, että tämä mielellään nukkui siinä pienessä huoneessa, joka oli ollut hänen huostassaan; se oli järjestetty häntä varten ja vieressä olevaan kappalaisen huoneeseen oli asetettu keto-orvokkeja ja tuoksuvia yrttejä.
Vuodattaen kyyneleitä, jotka eivät johtuneet epämielekkyydestä, nöyrästi rukoillen kuoleman ja elämän, menestyksen ja vastoinkäymisen kaikkivaltiasta Jakajaa, mr. Esmond vietti osan ensimmäistä yötä Castlewoodissa ja makasi hereillä useita tunteja kellon naksuttaessa (miten hyvin hän muistikaan sen äänen) ja katseli taaksepäin ajan virtaa, niinkuin kaikki ihmiset, jotka uudestaan käyvät lapsuutensa kodissa, ja näki kaukaisella rantamalla synkän, pikkuisen, surumielisen pojan, jonka lordi vielä eli — hänen emäntänsä oli vielä vain tyttö ja tämän lapset ilakoivat tämän ympärillä. Kun hän vuosia sitten oli poikana maannut tällä samaisella vuoteella, hän oli pyhästi luvannut olevansa ladylle uskollinen ja koskaan unohtamatta tämän suurta hyvyyttä, senjälkeen kuin lady oli siunannut hänet ja sanonut häntä ritarikseen. Oliko hän pitänyt tuon hellän, lapsellisen lupauksensa? Oli, Jumalan kasvojen edessä, oli, ylistetty olkoon Jumala! Hänen elämänsä oli kuulunut ladylle! Hänen verensä, hänen menestyksensä, hänen nimensä, hänen koko sydämensä oli aina senjälkeen ollut hänen ja hänen lastensa. Koko yön hän uneksui uudestaan vaiheitaan poikana ja heräsi vähä väliä; hän melkein luuli kuulevansa isä Holtin kutsuvan itseään viereisestä huoneesta ja hän luuli tämän saapuvan ja poistuvan tuon salaperäisen akkunan kautta.
Esmond nousi ennen päivänkoittoa; hän meni viereiseen huoneeseen, missä ilma oli raskasta kukkien tuoksusta; hän katsoi hiilipannuun, missä asiapaperit oli poltettu, ja vanhaan hyllyyn, missä isä Holtin kirjat ja paperit oli säilytetty; sitten hän koetti, vieläkö saisi akkunan laskeutumaan painamalla vieteriä. Vieteriin ei oltu koskettu moniin vuosiin, mutta viimein se taipui ja koko akkunalaitos putosi alas. Esmond nosti sen ja se luisui takaisin kehyksiinsä: kukaan ei ollut siitä kulkenut sen jälkeen kuin isä Holt käytti sitä kuusitoista vuotta sitten.
Sitten aukaisi Esmond korkean kaapin, joka oli uunihyllyn puukehyksen yläpuolella; kaappiin olisi mahtunut vaikka mies, ja mr. Holt oli siinä säilyttänyt monenmoista salaperäistä omaisuuttaan. Esmond muisti nuo kaksi miekkaa aivankuin hän yhä olisi ollut poika, ja hän otti ne kaapista ja pyyhki ne omituisen liikuttavan uteliaisuuden vallassa. Siellä oli myöskin asiapaperikäärö, minkä Holt varmaankin oli sinne jättänyt viimeisellä vierailullaan varakreivin eläessä, juuri sinä päivänä, jolloin Holt oli vangittu ja viety Hexhamin linnaan. Esmond ei häikäillyt tutkimasta näitä asiapapereita, ja hän löysi kuningas Wilhelmin aikuisia salaliittopapereita — siellä oli Chairnockin ja Perkinsin, sir John Fenwickin ja sir John Friendin, Rookwoodin ja Lodwickin, lordien Montgomeryn ja Yarmouthin nimet, sillä he olivat kaikki ottaneet osaa salaliittoihin vallananastajia vastaan; siellä oli myös kirje Berwickin herttualta sekä eräs toinen kirje kuninkaalta St. Germainista; kirjeessä kuningas tarjoutui antamaan uskolliselle ja rakastetulle varakreivi Francis Castlewoodille Esmondin jaarlin ja markiisin arvonimet, mitkä oli annettu hänen neljäntenä hallitusvuotenaan kuninkaallisella takuulla varakreivi Thomas Castlewoodille sekä tämän miespuolisille perillisille, joiden puutteessa arvonimi ja sääty siirtyisivät edellä mainitulle Francikselle.
Tämä oli se paperi, josta lordivainaja oli puhunut, ja jonka Holt näytti tälle samana päivänä kuin hänet vangittiin ja johon hänen viikon sisällä oli pitänyt antaa vastaus. Panin nämä asiapaperit kiireesti salakomeroon, josta olin ne ottanut, sillä minut keskeytti ovelta kuuluva kevyt koputus: Sieltä saapui lempeä emäntäni, kasvot rakkautta ja ystävällisyyttä uhkuen. Hänkin oli epäilemättä viettänyt yönsä valvoen, mutta kumpikaan ei toiseltaan tiedustellut, miten he olivat nuo tunnit kuluttaneet. On muutamia asioita, jotka ymmärrämme ilman sanoja ja jotka tiedämme vaikka ne tapahtuvat katseemme ulottuman ulkopuolella. Tämä hellä lady on kertonut minulle, että molempina päivinä, kun haavoituin ulkomailla, hän tiesi sen. Kuka tietää, miten suuri valta myötätunnolla on ja miten oikein rakkaus osaa ennustaa? "Minä katsoin huoneeseesi", virkkoi lady vain; "vuode oli tyhjä, tuo pikkuinen vanha vuode! Minä tiesin löytäväni sinut täältä." Ja tuo hyvä olento suuteli Esmondia hellästi ja punastui vienosti, siunaus katseessaan.
He astuivat ulos käsi kädessä läpi vanhan holvipihan ja pengermälle, missä ruoho kimalteli kasteesta, ja ylhäällä vihreissä metsissä lauloivat linnut kauniita liverryksiään punastuvan aamuauringon alla. Miten hyvin kaikki olikaan säilynyt muistossa! Linnan vanhat tornit ja pylväät, jotka loivat varjojaan itään päin, purppurahohteiset heijastukset vihreillä rinteillä, aurinkokellon sirot koristukset ja leikkaukset, metsien kattamat ylängöt, ihana keltainen tasanko iloisine viljalaihoineen ja peltoineen ja kirkas joki, joka juoksi sen lävitse sen takana olevia ylväitä vuoria kohti — kaikki nämä aukenivat silmiemme eteen yhdessä tuhansien kauniiden nuoruutemme muistojen kanssa, kauniiden ja surullisten, mutta ne olivat meille yhtä todellisia ja eloisia kuin tuo ihana ja aina mielessä säilyvä maisema, jonka silmämme taas näkivät. Emme unohda mitään. Muisto uinuu vain, mutta herää uudestaan: ajattelen usein miten on käyvä sitten, kun nukumme vaimein kuoleman uneen, jolloin Herättäjä herättää meidät iankaikkisuuteen ja menneisyys kulkee ohitsemme yhdessä ainoassa tajunnan hetkisessä henkiin heränneenä kuten sielukin.
Talonväki ei herännyt vielä muutamaan tuntiin (oli heinäkuu ja päivä oli juuri koittanut); täällä siis Esmond uskoi emännälleen sen asian, minkä hän oli ottanut suorittaakseen, ja selitti, mikä osa Frankin tuli siinä suorittaa. Esmond tiesi voivansa uskoa mitä tahansa ladylle ja että tuo rakas olento kuolisi mieluummin kuin paljastaisi sen; ja hän pyysi ladyä pitämään tuon asian salassa kaikilta ja selosti sen kokonaisuudessaan emännälleen (lady oli yhtä vankka pikkuinen lojalisti kuin kuka tahansa kuningaskunnassamme), ja Esmond oli tosiaankin varma, että kaikki hänen suunnitelmansa saivat ladyn hyväksymisen ja myötätunnon. Lady oli peräti puolueellinen arvostelussaan, hän kun sanoi, että ei hän ollut vielä ennen nähnyt niin suurenmoista suunnitelmaa eikä vielä milloinkaan ollut hänen mielestään ollut niin altista ritaria sen toimeenpanijana. Heidän neuvotteluunsa saattoi kulua noin pari tuntia. Beatrix saapui heidän luokseen juuri, kun heidän keskustelunsa päättyi; hänen kaunis kookas vartalonsa oli verhottu surupukuun (jota hän koko ajan viimevuotisen onnettomuutensa jälkeen oli vaatimattomasti käyttänyt), jonka taustana oli viheriä pengermä ja joka heitti varjojaan hänen eteensä ruohikolle.
Beatrix hymyili ja teki meille komean kumarruksen ja nimitti meitä "nuoreksi pariksi". Hän oli vanhempi, kalpeampi ja ylevämpi kuin vuosi sitten; hänen äitinsä näytti häntä nuoremmalta. Lady Castlewood kertoi Esmondille, että Beatrix ei ollut kertaakaan puhunut surustaan eikä viitannut muuten, kuin parilla hiljaisella sanalla toiveittensa tuhoutumiseen.
Kun Beatrix palasi Castlewoodiin, alkoi hän käydä kaikissa mökeissä ja sairaiden luona. Hän perusti lastenkoulun ja opetti muutamille heistä laulua. Meillä oli hyvä vanhat urut Castlewoodin kirkossa, ja Beatrix soitti niitä ihailtavan hyvin ja meidän kirkkomusiikkimme tuli tunnetuksi pitkien matkojen päässä, ja ihmiset tulivat varmaankin yhtä paljon katsomaan ihanaa soittajaa kuin kuulemaan hänen soittoaan. Pastori Tusher ja hänen vaimonsa asuivat pappilassa; mutta tämän vaimo ei ollut tuonut Tomille lapsia, joita olisi kelvannut näytellä vihamiehille. Kelpo Tom piti huolen, että ei tullut paljon semmoisia; hänen suurilierinen papinhattunsa kohosi nöyrästi hänen päästään kaikkien edessä. Hän tuhlaili kovin kumarruksiaan ja kohteliaisuuksiaan. Hän käyttäytyi Esmondia kohtaan niinkuin eversti olisi ollut ylipäällikkö. Hän söi päivällistä Castlewoodissa sinä päivänä, joka oli sunnuntai, ja vain ankarain kehoitusten jälkeen hänet saatiin jäämään jälkiruokaan asti. Hän valitti lordi Castlewoodin kääntymistä, mutta joi lordin maljan kovin hartaana; ja tuntia aikaisemmin kirkossa sai everstin nukkumaan pidettyään kovin pitkän, oppineen ja virkistävän saarnan.
Esmondin kotonaoloa kesti vain kaksi päivää, sillä asia, jota hän ajoi, kutsui häntä ja vei hänet pois Englannista. Hän näki Beatrixin ennen lähtöään vain kerran yksin, ja silloin tämä kutsui häntä luokseen pitkästä seinäverhokamarista, missä Esmond ja hänen emäntänsä istuivat niinkuin menneinä aikoinakin, viereiseen kamariin, joka oli ollut varakreivitär Isabelin makuuhuoneena; Esmond muisti vallan hyvin, miten vanha lady istui vuoteellaan yöpukimissaan sinä aamuna, jolloin ratsuväen osasto tuli häntä vangitsemaan. Englannin kaunein nainen makasi nyt sillä vuoteella; vuoteen suuret kirjaillut verhot olivat tuskin haalistuneet siitä, kun Esmond ne viimeksi näki.