Siellä seisoi nyt Beatrix mustassa puvussaan ja piti lipasta kädessään. Se oli sama, jonka Esmond oli antanut hänelle morsiuslahjana; siihen oli leimattu kruunu, jota tuo toiveissaan pettynyt tyttö ei saanut koskaan kantaa, ja siinä olivat jalokivet, jotka Esmond oli perinyt tädiltään.
"Parasta on, että sinä otat mukaasi nämä, Harry", virkkoi hän; "nyt minä en enää tarvitse timantteja." Beatrixin tyynessä, matalassa äänessä ei ollut liikutuksen merkkiäkään. Hänen ihana kätensä, joka ei yhtään vapissut, ojensi mustaa shagrininahkalipasta. Esmond näki, että hänellä oli siinä musta samettinen rannerengas, jossa oli herttuan emaljikuva: herttua oli sen antanut Beatrixille vain kolme päivää ennen kuolemaansa.
Esmond sanoi, että jalokivet eivät enää olleet hänen ja koetti naurulla estää tämän lahjan palautuksen. "Mitäpä minä niillä tekisin?" virkkoi hän. "Prinssi Eugenea ei tutuistakaan kaunistanut hänen hatussaan oleva timanttisilmukka, eikä se tee minunkaan keltaista naamaani kauniimmaksi."
"Sinä annat ne vaimollesi, serkku", virkkoi Beatrix. "Sinun vaimollasi, serkku, on ihana hipiä ja vartalo."
"Beatrix", puhkesi Esmond kiihkeästi puhumaan, sillä vanha tuli syttyi taas, niinkuin se ajoittain leimahti, "tahdothan sinä käyttää noita koruja häissäsi? Sinä kuiskasit kerran, ettet tuntenut minua. — Nyt sinä tunnet minut paremmin; sinä tiedät, mitä minä olen kaihonnut, mitä huokaillut, mitä uhrannut kymmenen vuoden aikana!"
"Tahdotteko palkkion uskollisuudestanne, mylord", virkkoi Beatrix; "sellainen preux chevalier[uljas ritari] tahtoo tulla palkituksi; hyi, hyi, serkku!"
Esmond alkoi taas puhua: "Jos minä teen jotain, joka on sinulle sydämen asia, jotain, joka on meistä molemmista arvokasta, jotain, joka luo minulle nimen, millä sinua koristaa, niin huolitko sen? Sinä sanoit, että minulla kerran oli toivoa; onko mahdotonta herättää sitä uudestaan henkiin? Älä puista päätäsi, vaan kuule minua — sano, että kuuntelet minua vuoden perästä. Jos minä palaan luoksesi ja tuon sinulle mainetta, niin välitätkö sinä siitä? Jos minä teen sellaista, mitä sinä enin haluat — mitä hän, joka on kuollut, halusi enin — niin taivuttaako se sinut?"
"Mitä se on, Henry", virkkoi Beatrix, ja hänen kasvonsa kirkastuivat; "mitä sinä tarkoitat?"
"Älä kysele mitään", virkkoi Esmond, "odota vain ja anna minulle aikaa. Jos minä tuon jotain, jota sinä haluat, jotain, jota olen kuullut sinun tuhansia kertoja rukoilevan, niin etkö suo mitään palkkiota sille, joka sinulle on sen palveluksen tehnyt? Pane pois nuo korut — pidä ne; et minun häissäni etkä omissasi, mutta minä lupaan pyhästi, että tulee päivä, jolloin kodissasi juhlitaan — jos tehtäväni vain on ihmisen vallassa, — ja silloin sinä kannat noita koruja ylpeänä. Minä en nyt sano enempää. Pidä nämä sanat salaisina ja pane tuo lipas talteen siksi, kunnes muistutan sinua molemmista. Minä pyydän sinua nyt ainoastaan odottamaan ja muistamaan."
"Matkustatko sinä ulkomaille?" virkkoi Beatrix liikutuksen vallassa.