"Kyllä, huomenna", vastasi Esmond.

"Lothringiinko, serkku?" virkkoi Beatrix asettaen kätensä Esmondin käsivarrelle: se oli se käsi, jossa hänellä oli herttuan rannerengas. "Kuule, Harry", jatkoi hän äänellä, jossa oli enemmän haltioitumista kuin Beatrix tavallisesti osoitti. "Kuule viimeinen sanani. Minä rakastan sinua, minä ihailen sinua; kuka ei sitä tekisi tultuaan tuntemaan sellaisen rakkauden, jommoista sinä olet meille kaikille osoittanut? Mutta minä luulen, että minulla ei ole sydäntä — en ainakaan ole tullut tuntemaan miestä, joka voisi sytyttää sen; jos olisin hänet löytänyt, niin ryysyissä olisin häntä seurannut, vaikka hän olisi ollut vain tavallinen sotilas, tai purjehtinut hänen kanssaan meriä niinkuin joku noista merirosvoista, joista sinä meille luit, kun olimme lapsia. Minä tekisin mitä hyvänsä sellaisen miehen tähden, kärsisin mitä tahansa hänen tähtensä; mutta häntä en ole löytänyt. Sinä olit aina liian orjamainen voittaaksesi sydämeni; ei mylord herttuakaan kyennyt sitä liikuttamaan. En olisi ollut onnellinen, jos olisin mennyt hänen kanssaan naimisiin. Tiesin sen kolme kuukautta kihlauksemme jälkeen — mutta olin liian turhamainen purkamaan sitä. Oi, Harry! Minä itkin pari kertaa, mutta en itkenyt häntä, vaan vuodatin raivon kyyneliä siksi, etten voinut surra häntä. Minä kauhistuin, kun huomasin iloitsevani hänen kuolemastaan. Ja jos minut yhdistettäisiin sinuun, niin tuntisin samaa orjuutusta ja samaa vapautumiskaihoa. Me olisimme molemmat onnettomia, ja sinä olisit vielä onnettomampi, sinä, joka olet yhtä mustasukkainen luonteeltasi kuin herttuakin. Minä koetin häntä rakastaa, oi, kuinka minä koetin; teeskentelin iloisuutta kun hän saapui, alistuin kuuntelemaan häntä, kun hän oli luonani, ja kokeilin vaimon osassa, koska luulin, että minun oli näyteltävä sitä elämäni loppuun saakka. Mutta kyllästyin tuohon liittoon puolessa tunnissa, mitä siis, jos se olisi kestänyt koko elinajan? Minun ajatukseni liitelivät muualla kun hän puhui, ja minä ajattelin: voi jospa tuo mies hellittäisi kädestäni ja nousisi jalkaini juuresta! Minä tunsin hänen ylevät ja jalot luonteenominaisuutensa, jotka olivat tuhansia kertoja ylevämmät ja jalommat kuin minun, ja niin ovat myös sinun, serkku — miljoonan miljoonaa kertaa jalommat, se on varmaa. Mutta en valinnut häntä jalon luonteensa vuoksi; valitsin hänet saadakseni loistaa maailmassa; ja menetin sen. Menetin sen, enkä sure herttuata; ajattelin usein kun kuuntelin herttuan helliä valoja ja tulisia sanoja: Oi, jos otan tämän miehen ja kohtaan sen toisen, niin vihaan häntä ja jätän hänet. Minä en ole hyvä, Harry; äitini on lempeä ja hyvä kuin enkeli. On ihmeellistä, että hänellä on sellainen lapsi. Hän on heikko, mutta hän kuolisi mieluummin kuin menettelisi rikollisesti; minä olen häntä vahvempi, mutta voisin uhkamielisyydestä tehdä sen. Minä en välitä siitä, mitä papit sanovat pitkäveteisissä saarnoissaan; näin heitä hovissa yhtä huonoina ja arvottomina kuin huonoin nainen siellä. Oi, minua inhoittaa ja väsyttää maailma. Vain yhtä asiaa odotan, ja kun se on suoritettu, niin omaksun Frankin ja sinun äitiraukkasi uskonnon ja menen luostariin ja kuolen samoin kuin äitisi. Kannanko silloin noita timantteja? — Sanotaan nunnien käyttävän kauneimpia koristuksiaan sinä päivänä, jolloin he tekevät nunnanvalan. Minä panen nämä talteen kuten pyysit. Jumalan haltuun, serkku! Äiti kävelee viereisessä huoneessa ja vaivaa pikkuista päätään saadakseen selville, mitä me olemme puhuneet. Hän on mustasukkainen — sellaisia ovat kaikki naiset. Minä luulen toisinaan, että se on ainoa naisellinen ominaisuus, mikä minulla on."

"Jumalan haltuun! Jumalan haltuun, serkku!" Veljen etuoikeudella Beatrix antoi Esmondin suudella poskeaan. Poski oli kylmä kuin marmori.

Esmondin emäntä ei osoittanut mitään mustasukkaisuuden merkkejä, kun he palasivat huoneeseen, missä hän oli. Lady oli kouluuttanut itsensä näyttämään ihan tutkimattomalta, milloin hän vain halusi. Muiden naisellisten ominaisuuksiensa ohella hän omasi myös täydellisen teeskentelytaidon.

Esmond ratsasti Castlewoodista pois ajamaan perille sitä tehtävää, jonka hän oli ottanut suorittaakseen ja jota hän oli päättänyt kuolemaan asti tukea; ja kyllä hänen mielentilansa olikin sellainen, että hän kaipasi jotain ulkonaista kiihoitusta vastapainoksi sille sisäiselle, kalvavalle tuskalle, jota hän kärsi.

VIII luku.

MATKUSTAN RANSKAAN JA TUON KOTIIN ERÄÄN RIGAUD'N MAALAAMAN MUOTOKUVAN.

Mr. Esmondin mielestä ei ollut soveliasta ottaa jäähyväisiä hovissa eikä ilmoittaa koko Pal Mallin hienostolle ja kahviloille, että hän aikoi poistua Englannista, vaan hän katsoi parhaaksi poistua mahdollisimman salaa. Hän hankki itselleen tohtori Atterburyn välityksellä passin erään ranskalaisen nimellä; tohtori Atterbury teki hänelle tämän palveluksen ja hankki siihen vielä lordi Bolingbroken viraston sinetinkin turvautumatta sihteeriin mieskohtaisesti. Esmond otti Lockwoodin, uskollisen palvelijansa, mukaansa Castlewoodiin ja jätti tämän sinne; hän pani ennen Lontoosta poistumistaan liikkeelle jutun, että hän oli sairas ja että hän oli mennyt Hampshire'iin maalaisilmaa hengittämään, ja sitten hän poistui mahdollisimman hiljaisesti suorittamaan tehtäväänsä.

Koska Frank Castlewoodin apu oli välttämätön mr. Esmondin suunnitelmalle, niin hän kävi ensin Brysselissä (hän meni sinne Antwerpenin kautta, missä herttua Marlborough oli maanpaossa); ja Brysselissä kohtasi Harry rakkaan nuoren Benedictinsä, tuon aviomiehen, joka näytti ottavan surulliselta kannalta aviolliset kahleensa ja esteli Clotildaa kietomasta itsepäisiä hyväileviä kahleitaan hänen kaulansa ympärille. Eversti Esmondia ei esitelty Clotildalle, vaan monsieur Simon, Royal Cravateihin kuuluva herra, esitettiin (Esmond muisti tuon kunnon irlantilaisen rykmentin nimen, irlantilaisen, jonka hän oli nähnyt kun hän Malplaquet'n taistelun jälkeen ensi kerran näki nuoren kuninkaan); niinpä monsieur Simon esitettiin varakreivitär Castlewoodille, o.s. kreivitär Wertheim, lukuisille kreiveille, lady Clotildan pitkille veljille, hänen isälleen kamariherralle sekä tämän vaimolle, Frankin anopille, joka oli kookas, majesteetillisen pyylevä henkilö, niinkuin äidin sopikin olla sellaisessa krenatöörikomppaniassa, minkä hänen sotaiset poikansa muodostivat. Koko suku asui vapaasti siinä pienessä Brysselin lähellä olevassa linnassa, minkä Frank oli ostanut — he ratsastivat hänen hevosillaan, joivat hänen viinejään, ja elivät mukavasti poikaparan kustannuksella. Mr. Esmond oli aina säilyttänyt täydellisen taidon ranskankielessä, joka oli hänen äidinkielensä; ja jos tämä perhe (joka puhui ranskaa erikoisella flaamilaisella murteella) havaitsikin jotain puutteellista mr. Simonin ääntämisessä, niin se voitiin laskea mr Simonin pitkäaikaisen Englannissaolon viaksi, hän kun oli mennyt siellä naimisiin ja ollut siellä koko ajan senjälkeen kuin hän joutui Blenheimin taistelussa vangiksi. Hänen tekaisemansa juttu oli erinomaisen etevä. Siellä eivät sitä epäilleet muut kuin kelpo Frank, joka ihastui suuresti serkkunsa suunnitelmaan kun hän tutustui siihen; ja ainahan hän tosiaankin ihaili eversti Esmondia hellällä uskollisuudella ja piti serkkuaan viisaimpana ja parhaimpana kaikkia serkkuja ja miehiä. Frank otti osaa suunnitelmaani sieluilleen ja ruumiineen ja oli vielä ihastuneempi siihen siksi, että se vei hänet Pariisiin pois lankojensa, appi-isänsä ja anoppinsa likettyviltä, sillä näiden huolenpito kyllästytti häntä.

Olen jo maininnut, että Castlewood oli syntynyt samana vuonna kuin nuori Walesin prinssi; käytökseltään, kooltaan ja vartaloltaan hän muistutti paljon prinssiä; ja senjälkeen kuin hän jo mainitussa tilaisuudessa oli nähnyt Chevalier de St. Georgen, hän oli kovin ylpeä, että hän oli niin mainehikkaan henkilön näköinen; tätä yhdennäköisyyttään hän koetti lisätä kaikin keinoin, mitkä olivat hänen vallassaan, ja käytti vaaleanruskeita peruukkeja, jommoisia prinssikin käytti, ja nauhakoristeita, jotka olivat prinssin väriä, ja kaikkea samanlaista.