Henry Esmondin historia: Hänen itsensä kertomana

by William Makepeace Thackeray

Tämä yhdennäköisyys oli juuri se seikka, jolle mr. Esmond oli rakentanut suunnitelmansa; kun hän oli saanut Frankin innostuksen ja vaitiololupauksen, hän poistui tämän luota ja jatkoi matkaansa voidakseen tavata niitä muita henkilöitä, joista hänen menestyksensä riippui. Se paikka, mihin mr. Simon sitten matkusti, oli Bar Lothringissa; sinne saapui kauppiaamme mukanaan lähetys kaksilevyisiä hienoja kankaita, arvokkaita Malines-pitsejä ja kirjeitä siellä olevalle liiketuttavalle.

Haluttaisiko teitä tietää, mitä teki onnettomuudestaan kuuluisa prinssi, kuningassuvun jälkeläinen, suvun, joka tuntui olevan tuomittu kuten Tantaluksen suku vanhalla ajalla — haluttaisiko teitä tietää, mitä hän teki, kun lähettiläs, joka saapui hänen luokseen vaarojen ja vaikeuksien läpi, näki hänet ensi kerran? Nuori kuningas, flanellitakki yllään, pelasi tennistä seurueeseensa kuuluvien herrain kanssa ja huuteli palloa hakiessaan ja kiroili kuin paatunein alamaisistaan. Seuraavan kerran näki mr. Esmond hänet silloin, kun monsieur Simon vei käärön pitsejä mrs. Oglethorpe'ille — siihen aikaan hän oli prinssin vastaanottohuone ja sellaiselle halvalle ovelle täytyi ilmaisten koputtaa päästäkseen hänen majesteettinsa puheille. Vastaanotto myönnettiin minulle. Lähettiläs tapasi kuninkaan ja tämän rakastajattaren yhdessä; pari pelasi korttia ja hänen majesteettinsa oli humalassa. Tuo kuningas välitti enemmän kolmesta valtista kuin kolmesta kuningaskunnasta; ja kymmenkunta lasia ratafiaa sai hänet unohtamaan kaikki surunsa ja onnettomuutensa, isänsä kruunun ja isoisänsä pään.

Mr. Esmond ei silloin paljastanut suunnitelmiaan prinssille. Hänen majesteettinsa olisi tuskin saattanut häntä kuunnella siinä tilassa, ja Esmond epäili, voisiko kuningas, joka joi niin paljon, säilyttää salaisuutta sekaisessa päässään ja olisiko käsi, joka vapisi niin, tarpeeksi vahva tarttumaan kruunuun. Mutta viimein Esmond kuitenkin, keskusteltuaan prinssin neuvonantajain kanssa, joiden joukossa oli useita gentlemanneja, kunnollisia ja uskollisia miehiä, paljasti suunnitelmansa yksityisneuvottelussa kuninkaalle ja tosimajesteetille Oglethorpe'ille. Prinssi oli erittäin mieltynyt suunnitelmaan; se oli helppo ja rohkea ja hänen huolettoman huvittelunhalunsa ja elinvoimaisen nuoren luonteensa mukainen. Aamulla, kun hän oli nukkunut pois humalansa, hän oli kovin iloinen, eloisa ja miellyttävä. Hänen käytöksessään oli tavaton viehkeyden viehätys ja lempeä yksinkertaisuus; ja ollaksemme oikeudenmukaisia tulee meidän myöntää, että myös majesteetti Oglethorpe oli hyvä, älykäs ja päättäväinen liittolainen; hän antoi prinssille hyviä neuvoja, joita tämä oli liian heikko seuraamaan, ja hän rakasti prinssiä uskollisuudella, jonka prinssi palkitsi varsin kuninkaallisella kiittämättömyydellä.

Eversti Esmondilla oli omat aavistuksensa tästä suunnitelmasta, jos se joskus täyttyisi, ja tavalliset synkät epäluulonsa siitä hyödystä, mikä maalle koituisi, jos juoppo nuori hallitsija palautettaisiin valtaistuimelle; niinpä eversti sai jäähyväisaudienssinsa, ja hiljainen monsieur Simon poistui. Joka tapauksessa tuo Barin nuorukainen oli yhtä hyvä kuin tuo vanhempi pretendentti Hannoverissa; jos asiat saivat kaikkein pahimman käänteen, niin voitiin englantilaista hoidella yhtä hyvin kuin saksalaistakin. Monsieur Simon ratsasti tuon pitkän matkan Nantesista Pariisiin ja näki tuon kuuluisan kaupungin varkain ja vakoilijan tavalla, joka hän tosiaankin oli; siellä on varmaan enemmän loistoa ja kurjuutta, enemmän ryysyjä ja pitsejä, enemmän likaa ja kultausta kuin missään muussa kaupungissa maan päällä. Täällä hän joutui tekemisiin kuninkaan parhaan ystävän, tämän velipuolen, kuuluisan Bervickin herttuan kanssa. Esmond tunsi hänet nyt siksi vieraaksi, joka oli käynyt Castlewoodissa lähes kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen ylhäisyytensä tuli avomieliseksi Esmondia kohtaan, kun hän havaitsi, että Esmond kuului Webbin urheaan rykmenttiin, jonka päällikkö hänen ylhäisyytensä oli kerran ollut. Berwick oli tosiaankin Stuartin asian ase ja kilpi: hänen kilvessään ei ollut muuta tahraa kuin se, minkä Marlborough'n sisar oli hänelle jättänyt. Jos Berwick olisi ollut isänsä perillinen, olisi Jaakko III varmasti istunut Englannin valtaistuimella. Berwick uskalsi, kesti, osasi tarvittaessa lyödä, puhua ja vaieta. Ehkä hänellä ei ollut erikoista tulta ja nerokkuutta, (huonommilla miehillä oli niitä) mutta näitä paitsi hänellä oli muutamia kaikkein parhaita johtajaominaisuuksia. Hänen ylhäisyytensä tunsi Esmondin isän ja tämän tarinan, ja hän vihjasi siihen sillä tavalla, että Esmond alkoi uskoa herttuan tuntevan hänen vaiheensa yksityisseikkoja myöten. Mutta Esmondia ei haluttanut keskustella tästä asiasta, eikä herttua häntä vaatinutkaan siihen. Mr. Esmond virkkoi: "Kyllä minä vielä saan arvonimeni, jos vain suurempiarvoiset saavat omansa ensin."

Esmondin käsitystä siitä, että Berwickin herttua tiesi Esmondin aseman, tuki eräs tapahtuma: kun eversti meni kunniatervehdykselle St. Germainiin, niin hänen majesteettinsa kuningatar puhutteli häntä kerran markiisinarvonimellä. Esmond vei kuningattarelle kunnioittavat tervehdykset tämän kummityttäreltä ja eräältä ladyltä, jolle hänen majesteettinsa myötäkäymisensä päivinä oli ollut ystävällinen. Kuningatar muisti hyvin Rachel Esmondin; hän oli kuullut lordi Castlewoodin kääntymyksestä ja oli hyvillään siitä, mitä Taivas oli tehnyt lordin hyväksi. Hän tiesi, että muutkin sen perheen jäsenet olivat kuuluneet ainoan oikean kirkon helmaan. "Teidän isänne ja äitinne, monsieur le marquis, kuuluivat siihen", virkkoi hänen majesteettinsa (tuon ainoan kerran hän käytti tuota arvonimeä). Monsieur Simon kumarsi kovin syvään ja sanoi, että hän omien vanhempiensa sijaan oli löytänyt toiset vanhemmat, jotka olivat opettaneet hänelle toisin, mutta että näillä molemmilla oli vain yksi kuningas. Silloin hänen majesteettinsa suvaitsi antaa hänelle mitalin, minkä paavi oli siunannut ja mikä oli huomattu kovin tehokkaaksi hänenlaisissaan tapauksissa; ja kuningatar lupasi rukoilla Esmondin ja tämän perheen kääntymisen puolesta. Sen tuo hurskas lady epäilemättä tekikin, mutta eversti Esmondin täytyy sanoa, että tuo mitali ja nuo rukoukset eivät hänen tietääkseen ole tähän hetkeen asti, kahdenkymmenen seitsemän vuoden kuluttua, mitenkään vaikuttaneet hänen uskonnolliseen vakaumukseensa.

Versailles'n loiston kauppias monsieur Simon näki vain alhaisena ja kaukaisena katsojana; hän näki vanhan kuninkaan vain kerran kun tämä meni syöttämään toutaimiaan; hän ei pyytänytkään tulla esitetyksi hänen majesteettinsa hovissa.

Tällä välin oli herra varakreivi Castlewood saapunut Pariisiin, missä, kuten Lontoon lehdet pian ilmoittivat, hänen rouvansa joutui lapsivuoteeseen ja synnytti pojan, perillisen. Pitkän aikaa tämän jälkeen oli Clotilda kovin heikko ja lääkärit kielsivät häntä, matkustamasta; muuten oli yleisesti tunnettua, että varakreivi Castlewood aikoi pian palata Englantiin ja ottaa haltuunsa sukutilansa ja asettua sinne.

Lordi Castlewood antoi Pariisissa ollessaan kuuluisan ranskalaisen maalarin monsieur Rigaud'n maalata muotokuvansa lahjaksi äidilleen Lontooseen; ja tämän monsieur Simon vei mukanaan, kun hän palasi siihen kaupunkiin; sinne hän saapui toukokuun vaiheilla vuonna 1714, ja pian sen jälkeen lady Castlewood ja hänen tyttärensä ja heidän sukulaisensa, eversti Esmond, joka koko tämän ajan oli ollut Castlewoodissa, palasivat myös Lontooseen, lady taloonsa Kensingtoniin ja mr. Esmond asuntoonsa Knightsbridge'iin, joka oli lähempänä kaupunkia, ja pian eversti ilmestyi taas kaikkiin julkisiin paikkoihin, sillä hänen terveytensä oli suuresti parantunut hänen pitkän maaseudulla oleskelunsa aikana.

Kauneissa, kullatuissa kehyksissä oleva mylordin kuva ripustettiin kunniapaikalle ladyn vastaanottohuoneeseen. Lordi oli maalattu punaisessa henkivartioston kapteenin univormussaan, vaaleanruskea peruukki päässä, takin alla panssari, sinisin nauhakoristein ja brysselinpitsiröyhelöin. Useat ladyn ystävistä ihailivat maalausta suunnattomasti ja parveilivat sitä katsomaan. Piispa Atterbury, mr. Lesly, hyvä vanha mr. Collier ja muutkin pappissäädyn miehet olivat ihastuneita siihen, ja useat kaikkein hienoimmat tutkivat ja kiittelivät sitä; mutta täytyy myöntää, että kun tohtori Tosher sattui tulemaan Lontooseen ja näki kuvan (se oli tavallisesti verholla peitetty, mutta sinä päivänä sattui Beatrix katselemaan sitä tohtorin saapuessa), Castlewoodin kappalainen vakuutti, että hän ei voinut nähdä tässä maalauksessa mitään entisen oppilaansa näköisyyttä, paitsi ehkä pikkuisen leuassa ja peruukissa. Mutta me selitimme hänelle kaikki, että hän ei ollut nähnyt Frankia ainakaan viiteen vuoteen ja että hän ei ymmärtänyt kuvaamataiteita enempää kuin kyntömies ja että hän oli erehtynyt; ja hän lähti kotiin vakuutettuna siitä, että muotokuva oli täydelleen lordin näköinen. Mutta kun taas eversti Esmond näytti muotokuvaa lordi Bolingbrokelle, joka toisinaan kunnioitti ladyä vierailullaan, niin tämä purskahti nauramaan ja kysyi, mitä hitonpeliä eversti piti. Esmond myönsi ilman muuta, että muotokuva ei ollut varakreivi Castlewoodista ja kehoitti valtiosihteeriä kunniasanallaan säilyttämään salaisuuden; hän kertoi, että talon ladyt olivat innokkaita Jaakon-puoluelaisia, mikä hyvin tunnettiin, ja hän tunnusti, että muotokuva oli Chevalier de St. Georgen kuva.

Seikka on se, että kun mr. Simon eräänä päivänä odotti lordi Castlewoodia monsieur Rigaud'n luona, missä lordi istui mallina muotokuvaansa varten, hän näytti suuresti ihastuneen erääseen muotokuvaan, mikä esitti prinssiä ja mistä vain pää oli valmis, ja osti sen maalarilta sadalla kruunulla. Taiteilija selitti, että se oli tarkoitettu mrs. Oglethope'ille, prinssin rakastajattarelle, mutta kun tuo nuori lady poistui Pariisista, oli hän jättänyt työn taiteilijalle; ja kun lordin kuva valmistui vei eversti Esmond, alias monsieur Simon, tämänkin kuvan kotiin ja jäljensi univormun ja muut koristeet lordin kuvasta täydentääkseen Rigaud'n puutteellisen kankaan — eversti oli koko elinaikansa harjoitellut maalausta ja hän innostui siihen erittäinkin pitkän oleskelunsa aikana Flanderin kaupungeissa, joissa hän joutui van Dyckin ja Rubensin mestaritöiden keskuuteen. Tyttärenpojallani on nyt tuo muotokuva sellaisenaan Virginiassa.