Lordin toveri, joka näytteli palvelijan osaa, astui ratsultaan ja aikoi pitää varakreivin jalustinta, mutta eversti Esmond kutsui omaa palvelijaansa, joka oli holvipihalla ja käski tämän ottaa hevoset ja maksaa pojalle, joka oli kuljettanut ratsullaan postia näiden kahden matkustajan mukana, ja huusi ylpeästi lordin toverille ranskaksi ja näytti olevan pahoillaan, että lordin palvelija oli ranskalainen, joka ei tuntenut maan rahaa eikä tapoja. "Minun palvelijani pitää huolen hevosista, Baptiste", virkkoi eversti Esmond. "Ymmärrätkö sinä englanninkieltä?" "Kovin vehen." "No niin, seuraa lordia ja palvele häntä päivällisellä hänen omassa huoneessaan." Isäntä ja hänen väkensä toivat vähän ajan perästä päivällistä. Oli onni että he kolistelivat ja hälisivät käytävässä, sillä muuten olisivat he nähneet eversti Esmondin polvillaan lordi Castlewoodin palvelijan edessä, sillä eversti toivotti hänen majesteettinsa tervetulleeksi valtakuntaamme ja suuteli kuninkaan kättä. Isännälle selitimme, että ranskalainen palvelee herraansa; ja Esmondin palvelija määrättiin vartioimaan käytävässä oven ulkopuolella. Prinssi söi hyvällä ruokahalulla ja nauroi ja puhui kovin iloisesti ja pyysi kohteliaasti kahta toveriaan istumaan kanssaan pöytään. Hän oli paremmalla tuulella kuin Frank Castlewood-parka, jonka Esmond luuli olevan murheissaan siitä, että tämän oli täytynyt erota jumalaisesta Clotildastaan; mutta kun prinssi päivällisen jälkeen halusi ottaa pienen ruokalevon ja vetäytyi sisempään huoneeseen, missä oli vuode, Frank-poloisen surun aihe paljastui ja tuo uskollinen nuorukainen purskahti itkuun ja antoi monenmoisin rakkauden, ystävyyden ja nöyryyden ilmauksin sukulaisensa tietää, että hän tunsi salaisuuden sekä uhraukset, mitkä eversti Esmond oli tehnyt hänen hyväkseen.

Mr. Esmond oli pyytänyt emäntäänsä salaamaan tuon asian pojaltaan, koska hän ei havainnut mitään hyvää siinä, että Frank saisi sen selville. Prinssi oli kertonut poikaparalle kaiken, kun he ratsastivat Doverista. "Olisin aivan yhtä kernaasti antanut ampua itseni, serkku", virkkoi Frank. "Minä tiesin, että sinä olit kaikista miehistä paras ja urhein ja jaloin", (niin jatkoi haltioitunut nuorukainen) "mutta en olisi mitenkään luullut, että saisin olla sinulle kiitollinen kaikesta, ja tuon velvoituksen paino tuntuu minusta ylivoimaiselta."

"Minä olen sinun isäsi sijainen", virkkoi mr. Esmond ystävällisesti, "ja tottahan isä voi luovuttaa arvonsa pojalleen. Minä hylkään arvottoman kruunun ja luovutan sinulle Brentfordin kuningaskunnan. Olet hupsu kun itket: sinä olet paljon pitempi ja kauniimpi varakreivi kuin minä olisin koskaan voinut olla." Mutta Esmond ei voinut hetkeen saada tuota hellää poikaa, joka siunaili ja vastusteli, nauroi ja puhui hajanaisia sanoja intohimoisen tunteen vallassa, yhtymään leikinlaskuunsa; hän tahtoi polvistua Esmondin eteen ja suudella tämän kättä; hän pyysi ja kehoitti Esmondia vaatimaan itseltään jotain — anomaan, että Castlewood antaisi oman elämänsä tai riistäisi sen joltain toiselta tämän puolesta — mitä tahansa, mikä osoittaisi hänen olevan kiitollisen siitä jalomielisyydestä, jota Esmond oli hänelle osoittanut.

"Kuningas nauroi", virkkoi Frank osoittaen sinne, missä nukkuja oli, ja puhuen matalalla äänellä. "Minusta ei hänen olisi sopinut nauraa, kun hän kertoi minulle tuon asian. Kun ratsastimme Doverista keskustellen ranskaksi, hän puhui sinusta ja siitä, miten tulit hänen luokseen Bariin. Hän sanoi sinua 'le grand serieux'ksi' [suuri vakavuus], Kreikan don Bellianis'iksi ja vaikka miksi, ja hän matki sinun käyttäytymistäsi" (tässä Castlewood nauroi itsekin) — "ja hän teki sen oikein hyvin. Hän näyttää nauravan kaikelle. Hän ei ole kuninkaallinen; jotenkin tuntuu minusta, Harry, että sinä sopisit kuninkaaksi. Hän ei näytä ajattelevan mistä panoksesta me kaikki pelaamme. Canterburyssä hän olisi pysähtynyt ja juossut kapakkatytön perästä, jos en minä olisi kehoitellut häntä jatkamaan matkaa. Hänellä on Chaillot'ssa talo, jonne hän tavallisesti piiloittaa itsensä viikoksi kuningattarelta, ja siellä hän pitää kaikenlaista huonoa seuraa", virkkoi Frank vakavan näköisenä. "Sinä voit hymyillä, mutta minä en enää ole sama hurja nuorukainen, joka olin; en, en ole, minua on opetettu parempaan", virkkoi Castlewood hartaana tehden ristinmerkin rintaansa.

"Sinä olet minun rakas, urhea poikani", virkkoi eversti Esmond liikutettuna nuoren miehen yksinkertaisuudesta; "ja Castlewoodissa on aina oleva jalo herra niin kauan kuin Frankini on siellä."

Intohimoinen nuorukainen aikoi taas polvistua ja ilmaisi rajusti kiitollisuuttaan, mutta me kuulimme viereisestä huoneesta ylhäisen nukkujan, joka juuri heräsi, huudahtavan: "Eh, La-Fleur, un verre d'eau!" [hoi, La-Fleur, lasi vettä!] Hänen majesteettinsa astui huoneeseen haukotellen. "Surma periköön teidän englantilaisen oluenne!" virkkoi hän. "Se on niin väkevää, että on mennyt minulle päähän."

Se oli samaa kuin kannustus hevosillemme, ja me ratsastimme kovin nopeasti Lontooseen ja saavuimme illansuussa Kensingtoniin. Mr. Esmondin palvelija jäi Rochesteriin pitämään huolta väsyneistä hevosista, sillä olimme varanneet virkeitä hevosia tien varrelle. Ja nelistäessään prinssin rinnalla eversti selitti Walesin prinssille, mitkä hänen toimenpiteensä olivat olleet ja keitä ne ystävät olivat, jotka tunsivat hänen matkansa; ja näihin Esmond kehoitti prinssin luottamaan; hän kehoitti prinssiä ennen kaikkea kokonaan salaamaan itsensä siksi, kunnes koittaisi päivä, jolloin hänen kuninkaallisen korkeutensa tuli esiintyä. Lontoo kuhisi prinssin puoluelaisia; siellä oli lukemattomia, jotka pitivät yllä kirjeenvaihtoa St. Germainiin; sekä tunnettuja että salaisia, ylhäisiä ja alhaisia, Jaakon puoluelaisia oli hovissa ja kuningattaren lähimmässä seurapiirissä, oli parlamenttimiehiä, kirkonmiehiä ja kaupungin liikemiehiä. Prinssillä oli lukemattomia ystäviä sotaväessä, kuningattaren neuvostossa, ja valtion virkamiehissä. Siitä pienestä joukosta, joka oli suunnitellut tuon rohkean panoksen — joka oli tuonut kuningattaren veljen isänmaahansa — tuntui kaikkein tärkeimmältä, että prinssin saapuminen pysyisi salassa siksi, kunnes oikea aika koitti; silloin hänen läsnäolonsa oli hämmästyttävä sekä ystäviä että vihamiehiä; ja viimemainitut olivat olevat niin valmistumattomia ja hajallaan olevia, että heillä ei olisi tilaisuutta hyökätä. Me pelkäsimme enemmän prinssin ystäviä kuin hänen vihamiehiään. Ne valheet ja juorut, joita Jaakon puolueen asiamiehet olivat Lontoosta lähettäneet St. Germaaniin, olivat tehneet sanomattoman vaurion prinssin asialle ja johtaneet tämän surkeasti harhaan; ja erittäinkin näistä halusivat henkilöt, jotka ottivat osaa kyseessä olevaan yritykseen suojella sen päätekijää. [Suunnitelman osanottajat olivat piispa Atterbury, jota hänen nimensä mainitseminen ei enää voi vahingoittaa ja joka oli kovin toimelias ja uskollinen nonkonformistipappi, eräs lady, joka oli hovissa mitä korkeimmassa suosiossa ja jolle Beatrix Esmond välitti tietoja, ja kaksi korkea-arvoista aatelismiestä sekä eräs Alahuoneen jäsen, joka otti osaa useampaan juonitteluun Stuartperheen hyväksi.]

Seurue saapui illansuussa Lontooseen ja jätti hevosensa kyydinvaihtopaikkaan vastapäätä Westminsteriä; sitten heidät kuljetettiin joen yli, ja toisella puolella odottivat lady Esmondin vaunut. Tunnin kuluessa olimme me kaikki Kensingtonissa, ja talon emäntä sai ilon, mitä hänen sydämensä oli niin monta vuotta kaihonnut — hän sai taas syleillä poikaansa, joka puolestaan kaikessa vaihemielisyydessäänkin aina säilytti mitä hellimmän kiintymyksen äitiinsä.

Lady ei pidättäytynyt tästä tunteen ilmauksesta, vaikka palvelijat olivatkin läsnä ja vaikka lordi Castlewoodin palvelija seisoi eteissalissa. Esmondin täytyi kuiskata tälle ranskaksi, että hän ottaisi hatun päästään. Monsieur Baptiste löi laimin osaansa alinomaa käsittämättömän kevytmielisesti; useamman kerran heidän ratsastaessaan Lontooseen olivat muukalaisen pienet huomautukset, kevyet sanat ja mielipiteet, jotka osoittivat mitä suurinta tietämättömyyttä sen maan suhteen, jota prinssi tuli hallitsemaan, loukanneet niitä kahta herraa, jotka muodostivat hänen seurueensa. Ja kumpikaan ei voinut olla salaisesti itselleen myöntämättä, että he olisivat halunneet hänen käytöksensä toisenlaiseksi ja että se nauru ja keveys, ettemme sanoisi hillittömyys, mikä oli luonteenomaista prinssin keskustelulle, ei sopinut niin suurelle ruhtinaalle eikä niin juhlalliseen tilanteeseen. Mutta silti hän kyllä osasi oikeaan aikaan käyttäytyä pontevasti ja arvokkaastikin. Hän oli ollut erittäin urhea sodassa, sen me kaikki tiesimme. Esmond oli nähnyt jäljennöksen kirjeestä, minkä prinssi oli omakätisesti kirjoittanut, kun hänen Englannissa olevat ystävänsä pyysivät häntä luopumaan uskonnostaan, ja hän ihaili sitä miehekästä ja ylevää vastausta, millä prinssi kieltäytyi myöntymästä tuohon kiusaukseen. Monsieur Baptiste otti hatun päästään ja punastui muistutuksesta, minkä eversti Esmond uskalsi hänelle antaa ja sanoi: — "Tenez, elle est jolie, la petite mère. Foi de Chevalier! elle est charmante; mais l'autre, qui est cette nymphe, cet astre qui brille, cette Diane qui descend sur nous?" [Siinä on oikein sievä pikku äiti. Hän on totta totisesti kaunis; mutta kuka on tuo sulotar, tuo sädehtivä tähti, tuo Diana, joka astuu luoksemme.] Ja hän hämmästyi ja astui eteenpäin, kun Beatrix tuli portaita alas. Beatrix oli ensi kertaa surunsa jälkeen kotona värillisessä puvussa; hänellä oli kaulallaan timantit, mitkä Esmond oli hänelle antanut; he olivat sopineet keskenään, että Beatrix käyttäisi näitä koruja sinä päivänä, jolloin kuningas saapuisi; ja Beatrix oli kuin kuningatar, säteilevän viehättävä ja kauneudessaan ylväs ja majesteetillinen.

Castlewoodkin hämmästyi hänen kauneuttaan ja loistoaan. Hän peräytyi ja tuijotti sisareensa aivan kuin ei hän ennen olisi tietänyt (tuskinpa hän olikaan tiennyt) miten täydellisen ihana Beatrix oli, ja minusta Castlewood punastui syleillessään tätä. Prinssi ei voinut luoda katsettaan Beatrixista; hän unohti kokonaan palvelijan osansa, vaikka häntä oli siihen kouluutettu ja vaikka pieni, kevyt matkalaukku oli varustettu juuri sitä varten, että hän kantaisi sitä. Prinssi tunkeutui varakreivin eteen. Oli onni, että palvelijain silmät olivat toisaalla, sillä muuten he olisivat nähneet, että ei hän ollut mikään palvelija, tai ainakin, että hän sellaiseksi oli kovin röyhkeä ja julkea.