Henry Esmondin historia: Hänen itsensä kertomana

by William Makepeace Thackeray

"Perheemme päämies", virkkoi lady Castlewood ja tarttui poikansa käteen: ja hän käänsi katseensa Esmondiin ja kumarsi ja hänen äänensä värisi kovasti: "Esmondin markiisi saa kunnian palvella kuningasta."

"Minulla on kunnia palvella hänen kuninkaallista korkeuttaan", virkkoi eversti Esmond täyttäen maljan viinillä; ja hän ojensi sen kuninkaalle polvillaan niinkuin senaikuinen tapa oli.

"Minä juon emäntäni ja hänen perheensä maljan", virkkoi prinssi tyytymättömän näköisenä; mutta pilvi hälveni heti hänen kasvoiltaan ja hän puhui naisille eloisaan, hälisevään tapaan, eikä häntä ensinkään häirinnyt mr. Esmondin kateellinen muoto, joka totisesti oli kovin synkkä.

Kun tuli aika sanoa jäähyväiset, mr. Esmond samosi kotiinpäin asuntoonsa, ja sinä iltana hän kohtasi mr. Addisonin tiellä matkalla Fulhamissa olevaan huvilaansa, ja kuu valaisi tämän kauniita, tyyniä kasvoja. "Mitä kuuluu, veikko?" virkkoi Addison nauraen. "Minä luulin maantierosvon lähenevän pimeässä, ja katso, tulikin vanha ystävä. Voimme kätellä pimeässä, eversti; se on parempi kuin tappeleminen päivänvalossa. Miksi riitelisimme, vaikka minä olen whig ja sinä tory? Käänny ja kävele kanssani Fulhamiin missä satakieli yhä laulaa puutarhassa ja missä eräässä luolassa, jonka tunnen, on jäähdytetty pullo; sinä voit juoda pretendenttisi maljan ja minä tyhjennän maljani omaan tapaani. Jottako olisin saanut tarpeekseni hyvää juomaa? — ei, en milloinkaan. Sana tarpeeksi ei milloinkaan sovi yhteen hyvään viiniin. Etkö tule? Tule jonain toisena päivänä, tule pian. Sinä tiedät, että minä muistan Simoism ja Sigeia tellus'in ja proelia mixta mero — mixta mero'n " [viinininnoittamat taistelut — viinininnoittamat] toisti Addison, äänessään kovin vieno merumin[viinin] sävy, ja hän käveli vähän matkaa takaisin Esmondin kanssa pyytäen Esmondia muistamaan, että hän aina oli tämän ystävä ja että hän oli tälle kiitollinen tämän avusta "Sotaretki"-runoelmaan. Ja oli selvää, että herra alivaltiosihteeri olisi tullut sisään ja tyhjentänyt toisen pullon eversti Esmondin asunnossa, jos tämä olisi häntä kehoittanut; mutta Esmond ei ollut iloisella tuulella, ja noudattamatta vieraanvaraisuutta hän toivotti ystävälleen hyvää yötä ovellaan.

"Minä olen tehnyt tuon teon", ajatteli Esmond unettomana katsellen ulos pimeään yöhön; "prinssi on täällä ja minä olen hänet tuonut; hän ja Beatrix nukkuvat nyt saman katon alla. Ketä minä aioin palvella, kun toin hänet? Tahdoinko palvella prinssiä? Tahdoinko palvella Henry Esmondia? Eikö minun olisi ollut parempi liittyä miehekkääseen Addisonin puolueeseen, joka ivaa tuota vanhaa oppia Jumalan säätämästä oikeudesta ja julistaa rohkeasti, että parlamentti ja kansa pyhittävät hallitsijan, eivätkä piispat tai sukuluettelot eikä öljyt ja kruunaukset?" Nuoren prinssin kiihkeä katse, joka vaani jokaista Beatrixin liikettä, kummitteli Esmondin mielessä ja vaivasi häntä. Prinssin olento ilmestyi Esmondille hänen kuumeisissa unissaan useita kertoja sinä yönä. Esmond toivoi tekemättömäksi sen työn, minkä tähden hän oli nähnyt niin paljon vaivaa. Hän ei ollut ensimmäinen, joka on katunut omia töitään tai aiheuttanut oman tuhonsa. Tuhonsako? Tuliko hänen kirjoittaa tuo sana vanhuudessaan? Ei, pikemminkin tulee hänen Jumalan edessä polvistuen olla kiitollinen siitä, mitä hän silloin piti onnettomuutenaan ja mikä on aiheuttanut hänen elämänsä kaiken myöhemmän onnen.

Esmondin palvelija, kelpo John Lockwood, oli palvellut isäntäänsä ja tämän perhettä koko elämänsä, ja eversti tiesi, että hän voisi vastata Johnin uskollisuudesta aivan kuin omastaan. John palasi hevosineen Rochesterista aikaisin seuraavana aamuna, ja eversti selitti hänelle, että kun hän meni Kensingtoniin, missä hän sai olla vapaana palvelijan huoneessa ja missä hän kosiskeli miss Beatrixin neitsyttä, hänen ei tullut tehdä mitään kysymyksiä eikä osoittaa hämmästymistä, vaan vakuuttaa voimakkaasti, että se nuori herra, jonka hän siellä oli näkevä punaisessa takissa, oli herra varakreivi Castlewood ja että tämän seuralainen harmaassa takissa oli ranskalainen monsieur Baptiste. Hänen tuli kertoa ystävilleen keittiössä juttuja, joita hän muisti herra varakreivin lapsuudesta Castlewoodissa — miten vallaton poika tämä oli, miten lordi tapasi harjoitella Jackia sotamieheksi ja pehmittää hänen selkänahkaansa aikaan, jolloin tämä ei itse vielä ollut soturi; niin tuli hänen kertoa kaikki mitä hän tiesi herra varakreivin varhaisemmista vaiheista. Jackin käsitykset kuvaamataiteesta eivät olleet juuri kehittyneet hänen oleskellessaan Flanderissa isäntänsä kanssa; ja hänet oli helposti saatu uskomaan, ennenkuin nuori lordi palasi, että tuo Pariisista tuotu kuva, mikä nyt oli lady Castlewoodin vierashuoneessa, oli täydelleen tämän pojan, nuoren lordin näköinen. Ja kun kaikki palvelijat useita kertoja olivat nähneet tuon kuvan ja nähneet vain vilaukselta nuo kaksi vierasta heidän saapumisiltanaan, ei heillä ollut mitään syytä epäillä muotokuvan oikeaperäisyyttä; ja kun he seuraavana päivänä näkivät muotokuvan mallin puettuna juuri samalla tavalla kuin muotokuvassa, sama peruukki päässä ja samanlaiset nauhakoristeet ja henkivartioston univormu, niin he luonnollisesti puhuttelivat, tuota herraa varakreivi Castlewoodiksi, rouva varakreivittären pojaksi.

Edellisen illan sihteeri oli nyt varakreivi; varakreivillä oli sihteerin harmaa takki; ja John Lockwoodia neuvottiin vihjaisemaan alakerran seurapiirille, että kun mylord oli katolilainen ja kovin harras uskonnoltaan, ei hänen seuralaisensa voinut olla kukaan muu kuin hänen rippi-isänsä Brysselistä; niinpä ei ollut mikään ihme, jos hän söi ateriansa mylordin seurassa. Frankia neuvottiin vielä puhumaan englantia muukalaiseen tapaan, ja Frank suoritti sen tehtävän melko hyvin ja tämä varoitus oli sitäkin tarpeellisempi, kun prinssi ei puhunut kieltämme syntyperäisen englantilaisen tavoin; ja John Lockwood nauroi alakerrassa olevan väen kanssa miten mylord, oltuaan viisi vuotta ulkomailla, toisinaan unohti oman kielensä ja puhui sitä kuin ranskalainen. "Minä takaan", virkkoi hän, "että hänen ylhäisyytensä pian saa takaisin oikean kielikantansa englantilaisen oluen ja häränpaistin mukana"; ja jos olemme puolueettomia uutta lordia kohtaan, täytyy myöntää, että hän kävi halukkaasti käsiksi olueen ja häränlihaan.

Prinssi joi niin paljon ja oli juotuaan puheessaan niin meluava ja säädytön, että Esmond usein vapisi hänen puolestaan. Hänen ateriansa tarjottiin mikäli mahdollista hänen omassa huoneessaan, vaikka hän usein ilmestyi lady Castlewoodin seurusteluhuoneeseen ja vierashuoneeseen ja nimitti Beatrixia "sisareksi" ja ladyä "äidiksi" tai "rouvaksi" palvelijain kuullen. Ja koska prinssi näki hyväksi käyttäytyä kokonaan veljen ja pojan tavalla, hän suuteli toisinaan Beatrixia ja lady Castlewoodia vapaudella, josta ei hänen sihteerinsä pitänyt ja joka sai eversti Esmondin suunniltaan raivosta.

Vieraat eivät olleet viipyneet kolmeakaan päivää talossa, kun John Lockwood-poloinen tuli murheellisin muodoin isäntänsä luo ja sanoi: "Mylord — tuo herra — on veikistellyt miss Lucylle (Johnin rakastetulle) ja antanut hänelle rahaa ja suukon." Minä pelkään, että eversti Esmondin mieli huojentui vähän, kun hän kuuli, että tämä palveleva kaunotar oli prinssin valittu. Hänen kuninkaallisen makunsa tiedettiin kallistuvan siihen suuntaan ja niin oli aina myöhemminkin. Erään mitä mainehikkaimman suvun, mitä suurimman valtakunnan ja Euroopan suurimpien onnettomuuksien perijä tyytyi usein laskemaan syntynsä arvon ja surunsa ranskalaisen alhaisen kamaripiian jalkojen juureen ja jälkeenpäin katumaan (sillä hän oli hurskas) tuhkapannusta otetussa tuhkassa. Sellaisten kuolevaisten vuoksi kärsivät kansakunnat, puolueet taistelevat ja soturit sotivat ja uhraavat verensä. Vuosi jälkeenpäin uhrasivat urheat miehet elämänsä, Nithsdale pakeni ja Derwentwater virui mestauspölkyllä, sillä välin kuin tuo kevytmielinen, kiittämätön olento, jonka puolesta he panivat alttiiksi ja menettivät kaiken, juopotteli rakastajatarhaareminsa kanssa petite maison'issaan Chaillot'ssa.

Esmondin täytyi, hän punastui kun täytyi sellaista asiaa toimittaa, mennä prinssin luo ja ilmoittaa varoittavasti, että se tyttö, jota hänen korkeutensa lahjoi, oli John Lockwoodin morsian, kunnollisen ja tarmokkaan miehen, joka oli palvellut kuudella sotaretkellä eikä peljännyt mitään ja joka tiesi, että se henkilö, joka nimitti itseään lordi Castlewoodiksi, ei ollut hänen nuori herransa; ja eversti kehoitti prinssiä ajattelemaan, mitkä seuraukset yhdenkin miehen mustasukkaisuudesta saattaisi koitua, ja ajattelemaan niitä muita suunnitelmia, joita hänellä nyt oli ja jotka olivat paljon tärkeämpiä kuin kamarineitsyen vietteleminen ja urhoollisen miehen nöyryyttäminen.