Mr. Esmond sai kymmenen päivän kuluessa ehkä yhtä monta kertaa varoittaa tuota nuorta kuninkaallista seikkailijaa milloin mistäkin hillittömyydestä tai vapaudesta. Prinssi otti vastaan nämä moitteet kovin kärsivällisesti lukuunottamatta tätä Lockwood-paran asiaa; silloin hän oli purskahtavinaan nauramaan ja virkkoi: "Mitä! soubrette[kamarineiti] on juorunnut amoureux'lle[rakastaja], ja Crispin on vihainen ja Crispin on palvellut ja Crispin on ollut korpraali, eikö totta? Sanokaa hänelle, että korvaamme hänen urhoollisuutensa ritarinauhalla ja palkitsemme hänen uskollisuutensa."
Eversti Esmond koetti esittää muitakin pyyntöjä, mutta prinssi polki kopeasti jalkaa ja huusi: "Assez, milord; je m'ennuge à la prêche [lopettakaa hyvä herra, saarna ikävystyttää minua]. Minä en ole tullut Lontooseen saarnoja kuulemaan." Ja jälkeenpäin hän valitti Castlewoodille, että: "le petit jaune, le noir Colonel, le marquis Misanthrope" [pieni keltanokka eversti, markiisi Ihmisvihaaja] — näillä leikillisillä nimillä suvaitsi hänen kuninkaallinen korkeutensa mainita eversti Esmondia — näännytti hänet mahtavilla ilmeillään ja siveyssaarnoillaan.
Rochesterin piispa ja ne muut herrat, jotka olivat olleet mukana hommaamassa prinssiä maahamme, kävivät hänen kuninkaallisen korkeutensa luona ja kysyivät aina Kensingtoniin saapuessaan lordi Castlewoodia, ja silloin johdatettiin heidät julkisesti hänen kuninkaallisen korkeutensa luo, joka näytteli varakreivin osaa ja otti heidät vastaan lady Castlewoodin vierashuoneessa alakerrassa tai ylhäällä omassa huoneessaan. Kaikki pyysivät häntä poistumaan talosta mahdollisimman vähän ja odottamaan siellä, kunnes hänelle annettiin merkki esiintyä. Ladyt huvittivat häntä korttipelillä, jonka ääressä prinssi vietti useita tunteja joka päivä ja ilta. Sen lisäksi hän kulutti useita tunteja juomiseen; ja sen ajan hän lörpötteli ja keskusteli kovin hauskasti, erittäinkin jos eversti oli poissa, sillä tämän läsnäolo näytti aina peloittavan häntä; ja "Colonel Noir"-parka piti tuota vihjausta käskynä ja näytti harvoin synkkää naamaansa tämän ylhäisen nuoren vangin huvitellessa. Lukuunottamatta niitä muutamia henkilöitä, joista ovenvartijalla oli luettelo, kieltäytyi lordi Castlewood vastaanottamasta perheen ystäviä, jotka saapuivat häntä tervehtimään. Se haava, minkä hän oli saanut, oli taas auennut hänen ratsastusmatkallaan, niin ilmoitettiin seurapiirille ja palvelijoille. Ja tohtori A [on melkein selvää, että se tohtori, josta rakas isäni puhuu, oli kuuluisa tohtori Arbuthnot. — R.E.W.], hänen lääkärinsä (en mainitse hänen nimeään, mutta hän oli kuningattaren henkilääkäri, skotlantilaista syntyperää ja herätti huomiota hyvyydellään ja nerokkuudellaan) määräsi, että hänen tuli pysyä aivan hiljaa, kunnes haava parani. Tämä herra, joka oli puolueemme toimeliaimpia ja vaikutusvaltaisimpia ja ne muutamat, joista jo on puhuttu, vain tiesivät koko salaisuuden; ja se säilytettiin niin suurella uskollisuudella, ja juttu, jonka tekaisimme, oli niin yksinkertainen ja luonnollinen, että ei ollut paljastuksen pelkoakaan, ellei ota lukuun prinssin omaa sopimatonta käytöstä ja seikkailunhaluista huikentelevaisuutta, joita hänen oli kovin vaikeata hillitä. Lady Castlewoodin käytöksestä ja parista vihjauksesta, mitkä hän antoi, oli helppo havaita — vaikka hän pysyi asiasta melkein vaiteliaana — kuinka syvä hänen pettymyksensä oli, kun hän huomasi sen sankarin, jota hän koko elämänsä oli halunnut palvella — ja jonka valtaanpalauttaminen oli muodostanut melkein pyhimmän osan hänen rukouksessaan — vain tavalliseksi ihmiseksi, joka ei edes ollut hyvä. Lady oli arvellut, että vastoinkäyminen oli prinssiä kasvattanut; mutta se opettaja oli pikemminkin tehnyt hänet kovaksi kuin nöyräksi. Hänen hartautensa, mikä oli todellista, ei estänyt häntä mistään synnistä, minkä, hän halusi tehdä. Prinssin keskustelu osoitti iloisuutta, kevytmielisyyttä, vieläpä riittävästi älyäkin; mutta hänen tekonsa ja puheensa ilmaisivat huikentelevaisuutta, jonka hän oli saanut niiltä irstailta hurskastelijoilta, joiden parissa hänet oli kasvatettu, ja joka kauhistutti sitä yksinkertaista ja puhdasta englantilaista ladyä, jonka vieraana hän oli. Esmond ilmaisi Beatrixille mielipiteensä prinssistä aivan avomielisesti, ja hän sai myös tämän veljen antamaan varoituksensa. Beatrix oli aivan samaa mieltä. Prinssi oli Beatrixin mielestä kovin kevytmielinen — kevytmielinen ja huoleton; hän ei voinut huomata tämän ulkonäössäkään sitä kauneutta, mistä eversti Esmond oli puhunut. Prinssillä oli huonot hampaat ja hän katsoi kummallisesti kieroon. Kuinka me saatoimme väittää, ettei hän katsonut kieroon? Hänen silmänsä olivat kauniit, mutta ne olivat epäilemättä karsaat. Beatrix kujeili hänen kanssaan pöydässä tavattoman älykkäästi; hän puhui prinssistä aina kuin poikasesta; hän oli kiintyneempi Esmondiin kuin koskaan ennen, ylisteli tätä veljelleen, ylisteli tätä prinssille, kun hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsi ivailla everstiä, ja piti lämpimästi tämän puolta. "Ja jos ei teidän majesteettinne anna hänelle Sukkanauhaa, joka oli hänen isällään, sitten kun Esmondin markiisi tulee teidän majesteettinne hoviin, hirttäydyn minä omiin sukkanauhoihini tai itken silmät päästäni." "Mieluimmin kuin menetämme ne", virkkoi prinssi, "teemme hänestä arkkipiispan ja henkivartioston everstin." (Frank Castlewood kertoi minulle tästä keskustelusta, mikä oli tapahtunut aterioidessa.)
"Niin", huudahti Beatrix nauraen erikoisella tavalla — luulen kuulevani sen nytkin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin kuulen tuota suloista musiikkia — "niin, hänestä tulee Esmondin arkkipiispa ja Canterburyn markiisi."
"Ja mikä haluaa teidän armonne olla?" kysyi prinssi; "teidän on vain valittava paikkanne."
"Minä haluan olla hänen majesteettinsa kuningas Jaakko III:n kuningattaren hovineitien äiti — eläköön kuningas!" Ja Beatrix teki hänelle komean niiauksen ja joi hänen kunniakseen osan viiniä maljasta.
"Prinssi tarttui kiivaasti maljaan ja joi sen viimeiseen tippaan", virkkoi Castlewood; "ja minun äitini näytti kovin huolestuneelta, nousi pöydästä ja pyysi, että hänen suotaisiin poistua. Kauhea pelko minulla olisi Beatrixista, jollei hän olisi äitini tytär, Henry", jatkoi Frank. "Minä toivon — minä toivon, että tämä asia olisi jo lopussa. Sinä olet minua vanhempi ja viisaampi ja parempi, ja minä saan kiittää sinua kaikesta, ja kuolisin sinun puolestasi — kautta Yrjänän, sen tekisin; mutta minä toivon, että tämä olisi lopussa."
Kumpikaan meistä ei tuntunut viettäneen rauhallista yötä; kauheat epäilykset ja painajaiset ahdistivat Esmondin sielua. Hänen tekonsa oli ollut yksityisen kunnianhimon pyydettä, rohkea panos itsekästä päämäärää varten — hän tiesi sen. Mitäpä hän sisimmässään välitti siitä, kuka oli kuninkaana? Eikö hänen myötätuntonsa ja salainen vakaumuksensa olleet toisella puolella — kansan, parlamentin ja Vapauden puolella? Ja tässä hän nyt oli ja ajoi prinssin asiaa, prinssin, joka tuskin oli kuullut sanaa vapaus, hänen, jota pitivät välikappaleenaan katoliset papit ja vallanhimoiset naiset. Ihmisvihaajamme ei tullut paremmalle tuulelle kuultuaan tuon jutun, ja hänen surulliset kasvonsa kävivät entistäänkin synkemmiksi ja kateellisemmiksi.
X luku.