Jos joku johtolanka löydettäisiin kuningatar Annan hallitusajan lopussa vallinneisiin synkkiin juonitteluihin, tahi jos joku historiankirjoittaja tuntisi halua seurata sitä, niin luulisin käyvän selväksi, että yhdelläkään kuningattaren ympärillä olevista suurista henkilöistä ei ollut politiikassaan määrättyä kantaa joka olisi ollut vapaa siitä yksityisestä ja itsekkäästä pyyteestä, jota itsekukin heistä ajoi: St. John palveli St. Johnia, Harley palveli Oxfordia, Marlborough palveli John Churchillia aina; ja sen mukaan mitä etuja he voivat saada St. Germainista tai Hannoverista, he lähettivät sinne alamaisuuden tarjouksia siellä oleville prinsseille tai kavalsivat toisen toiselle. Heidän mielestään oli toinen asia ja toinen hallitsija yhtä hyvä kuin toinenkin, jos he hänen alamaisinaan voivat saada parhaan paikan. Ja heillä oli kullakin kuten Lockitilla ja Peachumilla, Newgaten päämiehillä "Konnan oopperassa", jonka mr. Gay myöhemmin kirjoitti, toisiaan vastaan kädessään asiapapereita ja todistuksia isänmaankavalluksesta, jotka todistukset olisivat vieneet toisen hirteen, mutta kumpikaan heistä ei tohtinut käyttää asettaan, sillä he pelkäsivät sitä, mitä toinen kantoi taskussaan. Ajatelkaa suurta Marlborough'ta — koko maailman huomatuinta henkilöä, ruhtinaiden voittajaa, joka oli voitokkaasti marssinut Saksan, Flanderin ja Ranskan poikki, joka oli laatinut lakeja ulkomaiden hallitsijoille ja jota Englannissa oli palveltu kuin jumalaa — miten hänen täytyi hiipiä pois Englannista ja miten hänen luottonsa, arvonsa ja virkansa riistettiin häneltä; hänen armeijassa olevat ystävänsä sortuivat ja joutuivat perikatoon; ja hän pakoili Harley'a yhtä halpana ja voimattomana kuin köyhä velallinen viranomaista, joka tuo haastetta. Eräs paperi, jonka Harley sai haltuunsa ja joka eittämättömästi osoitti, että herttua ajoi Stuart-perheen asiaa, oli se ase, jolla valtio varainhoitaja ajoi Marlborough'n Englannista. Hän pakeni Antwerpeniin ja alkoi heti juonitella toisella puolella ja palasi Englantiin, kuten kaikki tiedämme, whigina ja hannoverilaisena.

Vaikka valtiovarainhoitaja erotti armeijasta ja valtion virkamiehistöstä joka miehen, jonka tiedettiin olleen herttuan ystävä, ja antoi avoimeksi jääneet paikat torypuolueeseen kuuluville, niin siitä huolimatta pelasi hänkin kaksinaista peliä Hannoverin ja St. Germainin välillä, ja hän odotti vain kuningattaren kuolemaa tullakseen valtion päämieheksi ja antaakseen kruunun jommallekummalle perheelle, kumpi vain hänet paremmin lahjoi tai kumpaa kansa vaati. Harleyn päämääränä oli, olipa kuningas kuka tahansa, hallita tätä; ja siinä tarkoituksessa hän anasti edellisen kuuluisan suosikin paikan ja halvensi sen sodan saavutuksia, jotka olivat tehneet Marlborough'n nimen niin mainehikkaaksi; eikä hän halveksinut enempää kuin hänen suuri kukistunut kilpailijansakaan kaikkein alhaisimpia keinoja, imarteluja tahi uhkauksia, jos ne vain vahvistivat hänen valtaansa. Jos suurin satiirikko, mitä maailma on milloinkaan tuntenut, olisi kirjoittanut Harley'a vastaan eikä hänen puolestaan, niin minkä historian hän olisi jättänyt jälkeensä kuningatar Annan viimeisistä hallitusvuosista! Mutta Swiftillä, joka ylenkatsoi koko ihmissukua, eikä vähimmin itseään, oli se uskollisen puoluetoverin ansio, että hän rakasti niitä johtomiehiä, jotka kohtelivat häntä hyvin, hän pysyi urheasti Harleyn vierellä tämän kukistuessakin, niinkuin hän urhoollisesti oli tukenut tätä tämän myötäkäymisen päivinä.

Suuri St. John, joka oli verrattoman paljon loistavampi, mahtavampi, kaunopuheisempi ja hienommin sivistynyt kuin hänen kilpailijansa, saattoi olla ihan yhtä itserakas kuin Oxford ja osasi näytellä kaksinaista osaa yhtä taitavasti kuin kaksinainen ja notkea Marlborough. Hän, joka aina puhui vapaudesta, ei karttanut vastustajiensa vainoamista ja häpeäpaaluun panoa sen enempää kuin jos hän olisi ollut Pää-Inkvisiittori Lissabonissa. Tämä arvoisa patriootti ryömi polvillaan sekä Hannoverissa että St. Germainissa; vaikka hän oli surullisen kuuluisa siitä, ettei hänellä ollut mitään uskontoa, niin hän joi maljoja kirkon ja kuningattaren kunniaksi yhtä rohkeasti kuin tyhmä Sacheverel, jota hän käytti välikappaleenaan ja jolle hän nauroi; ja pyyteitään palvellakseen ja kukistaakseen vihamiehensä hän juonitteli, imarteli, kerskaili, mairitteli ja leperteli hovisuosikille ja hiipi hovin takakäytävää yhtä hiljaa kuin Oxford, joka oli vallannut Marlborough'n paikan ja jonka paikan hän itse valtasi. Juuri tähän aikaan tapahtui lordi Oxfordin kukistuminen, aikaan, mihin minä nyt historiassani olen päässyt. Hän oli nyt joutunut valtansa viimeisiin päiviin, ja se asiamies, jota hän käytti kukistamaan Blenheimin voittajaa, koetti nyt kukistaa tuota voittajan voittajaa ja ojentaa valtiosauvaa Bolingbrokelle, joka sitä oli hartaasti halunnut.

Sen asian varalta, jota valmistettiin, tuotiin kaikki Ranskan palveluksessa olevat irlantilaiset rykmentit Boulogneen Picardie'hin, jotta Berwickin herttua tarpeen tullen voisi ne viedä kanaalin poikki — sillä he eivät enää olleet Ranskan sotureita, vaan Englannin ja Irlannin kuninkaan Jaakko III:n alamaisia. Suuren, uskollisen joukon skotlantilaisia — vaikka Skotlannissa tiedettiin myös olevan mitä toimeliaimman, päättäväisimmän ja urhoollisimman whigpuolueen, joka oli erinomaisesti ja tarmokkaasti järjestetty ja kasvatettu — tiedettiin horjumattomasti olevan kuninkaansa puolella. Kovin suuri joukko torypapistoa, aatelistoa ja ylimystöä oli maanpaossa olevan prinssin julkisia puoluelaisia; ja puolueettomain voitiin otaksua äänestävän kuningas Yrjöä tai kuningas Jaakkoa, kumpi vain sai enemmän kannatusta. Kuningatar Anna, erittäinkin viimeisinä aikoinaan, kallistui oman sukunsa puolelle. Nyt oli prinssi Lontoossa, kivenheiton päässä sisarensa palatsista; pääministerin asema oli niin horjuva, että heikon naisenkin sysäys olisi voinut saada hänet sortumaan; ja hänen seuraajaansa, Bolingbrokeen, nähden tiedämme kumman puolella hänen valtansa ja loistava kaunopuheisuutensa olisivat olleet sinä päivänä, jolloin kuningatar olisi ilmestynyt julkisesti neuvostonsa eteen ja sanonut: "Tämä, lordit, on veljeni; tässä on isäni perillinen ja hän on oleva seuraajani."

Kuningattarella oli koko edellisen vuoden ollut alituisia, toistuvia sairauskohtauksia, kuumetta ja horrostiloja; ja yhtämittaa olivat kaikki hänen seuralaisensa arvelleet hänen kuolevan. Hannoverin vaaliruhtinas oli halunnut lähettää poikansa, Cambridgen herttuan, kunniatervehdykselle tämän serkun, kuningattaren luo, kuten vaaliruhtinas sanoi, — mutta oikeastaan olemaan paikalla, kun kuolema lopetti kuningattaren vaiheet. Hänen majesteettinsa, jota varmaankin peloitti saada sellainen memento mori kuninkaallisten silmäinsä eteen, oli vihaisesti kieltänyt nuorta prinssiä tulemasta Englantiin. Hän joko tahtoi pitää tilaisuuden vapaana veljelleen, tai ei kansa, jota hän hallitsi, tahtonut tehdä ratkaisua whigpuolueen ehdokkaasta ennenkuin oli sopinut ehdoista tämän kanssa. Kuningatarta oli varmaankin äärettömästi heikontanut ja ärsyttänyt hänen kuullensa neuvostopöydän ääressä riitelevät ministerit ja epäilemättä myös omantunnonkolkutukset, hänen ministeriensä ahdistelut ja alituinen rettelöiminen ja kiihoitus hänen ympärillään. Hänen voimansa loppuivat näiden alituisten mielenkiihoitusten vuoksi ja päivästä päivään arveltiin hänen huoltensa saavan nopean lopun. Hänen majesteettinsa sairastui juuri ennenkuin varakreivi Castlewood ja hänen toverinsa tulivat Ranskasta. Pyhän Antoniuksen tuli kalvoi kuninkaallisia sääriä. Ei pidetty siis mitään kiirettä esittää hovissa nuorta lordia tahi sitä henkilöä, joka kulki hänen nimellään; ja kun herra varakreivin haava sopivasti aukeni, täytyi hänen mukavasti jäädä kamariinsa, kunnes koitti aika, jolloin hänen lääkärinsä salli hänen taivuttaa polvensa kuningattaren eteen. Heinäkuun alussa tuo vaikutusvaltainen lady, jonka kanssa meidän puolueemme on mainittu olleen yhteydessä, tuli usein Kensingtoniin tapaamaan ystäväänsä hovineitiä ja herra varakreiviä (joko todellista tahi oletettua), joka makasi sairaana lady Castlewoodin talossa.

Heinäkuun 27 päivänä kyseessä oleva lady, joka oli mitä läheisimmässä kanssakäymisessä kuningattaren kanssa, tuli kantotuolissaan lähellä olevasta palatsista ja toi pienelle seuralle Kensington Square'iin mitä tärkeimpiä tietoja. Lopullinen isku oli annettu ja Oxfordin ja Mortimerin lordi ei enää ollut valtiovarainhoitaja. Pääministerin sauvaa ei kuitenkaan vielä oltu annettu kellekään seuraajalle, vaikka lordi Bolingbroke epäilemättä sen oli saava. Ja nyt oli aika koittanut, vakuutteli kuningattaren Abigail, ja nyt tuli lordi Castlewood esittää hallitsijalle.

Sen tapahtuman jälkeen, jonka lordi Castlewood oli nähnyt ja jonka hän oli kertonut serkulleen — tämä oli viettänyt mitä kurjimman yön vihan ja mustasukkaisuuden vaivoissa pohtiessaan uudelleen tuota tapausta, tulivat ne kolme henkilöä, jotka luonto oli määrännyt Beatrixin suojelijoiksi, aivan samanlaiseen ratkaisuun: Beatrix oli poistettava tuon miehen läheisyydestä, miehen, jonka aikomukset ilmenivät liiankin selvästi ja joka ei empinyt niitä perille ajaessaan sen enempää kuin hänen isänsä oli tehnyt. Minä luulen, että Esmondin emäntä, tämän poika ja eversti Esmond olivat kaikki salaisesti harkinneet tätä asiaa mielessään: sillä kun Frank häikäilemättä alkoi puhua: "Minusta Beatrixin tulisi olla missä tahansa mieluimmin kuin täällä", virkkoi lady Castlewood: "Kiitoksia, Frank; niin olen minäkin ajatellut." Ja mr. Esmond, vaikka hän huomautti ainoastaan, että hänen asiansa ei ollut puhua, osoitti selvään olemuksensa iloisuudella, miten mieluisa tuo ehdotus hänestä oli.

"Huomaa hyvin, että sinä olet kanssamme samaa mieltä, Henry", virkkoi varakreivitär vivahdus katkeraa ivaa äänessään. "Beatrixin on parasta olla tästä kodista poissa, niinkauan kuin vieraamme viipyy; ja hänen tulisi heti poistua Lontoosta, kun tämän aamuinen asia on suoritettu."

"Mikä tämän aamuinen asia?" kysäsi eversti Esmond, sillä hän ei tiennyt mitä oli järjestetty, vaikka asiaa, mikä prinssin tuomisen jälkeen oli kaikkein tärkein — jotta nimittäin kuningatar tunnustaisi hänet — juuri suoritetuin sillä hetkellä, kun me kolme keskustelimme yhdessä.

Se hovirouva, johon suunnitelmamme nojautui ja joka oli sen pääasiamies, sekä hovihenkilääkäri ja Rochesterin piispa, jotka olivat toiseksi kaikkein tärkeimmät suunnitelmamme osanottajista, olivat pitäneet useita neuvotteluja talossamme Kensingtonissa ja muuallakin ja pohtineet, mitkä keinot olisivat parhaita nuoren seikkailijan esittämiseksi hänen sisarelleen kuningattarelle. Sen yksinkertaisen ja helpon suunnitelman, jota eversti Esmond oli ehdottanut, olivat kaikki puolueemme jäsenet hyväksyneet; ja se oli, että jonain erikoisena päivänä, jolloin ei hovissa ollut kovin monta henkilöä, prinssi ilmestyisi sinne lordi Castlewoodina ja hänen siellä palveleva sisarensa tervehtisi häntä ja tuo toinen lady johtaisi hänet kuningattaren yksityishuoneeseen. Ja riippuen hänen majesteettinsa terveydestä ja mielentilasta ja niistä asianhaaroista, mitkä vierailu saattaisi aiheuttaa, tuli jättää läsnäolevien ja prinssin itsensä päätettäväksi, oliko hänen ilmoitettava, että hän oli kuningattaren veli vaiko Beatrix Esmondin veli, joka suuteli tämän kuninkaallista kättä. Ja kun tämä suunnitelma oli järjestetty, odotimme me kaikki kovin huolestuneina toimeenpanon päivää ja merkinantoa.