Kaksi aamua tuon illallisen jälkeen, heinäkuun 27 päivänä, kun Rochesterin piispa söi aamiaista lady Castlewoodin ja tämän perheen seurassa ja kun aamiainen oli tuskin lopussa, vierivät tohtori A:n vaunut talomme edustalle Kensingtoniin, ja tohtori ilmestyi siellä olevien keskuuteen virkistäen synkänpuoleista seuraamme; sillä äiti ja tytär olivat aamulla riidelleet tuon illallispöydässä sattuneen tapahtuman johdosta ja ehkä myös muistakin, jälkeisenä päivänä tapahtuneista seikoista. Beatrixin ylpeä luonne ei kärsinyt moitteita keltään ylemmältä, vielä vähemmän äidiltään, tuolta kaikkein lempeimmältä olennolta, jota tyttö pikemminkin käski kuin totteli. Ja kun Beatrix tunsi olevansa väärässä ja että hän tuhansilla liehittelyillä (joita hän ei voinut olla käyttämättä jokaiselle miehelle, joka joutui hänen läheisyyteensä yhtä vähän kuin aurinko voi olla luomatta säteitään suuriin ja pieniin) oli kiihoittanut prinssin vaarallista ihailua ja houkutellut tämän sitä ilmaisemaan, niin hän kävi yhä itsepäisemmäksi ja julkeammaksi, kuta varmempi hän oli syyllisyydestään.
Tähän seuraan saapui siis tohtori, mutta prinssi ei ollut mukana vaan tälle tarjottiin suklaata makuuhuoneessaan, niissä tämä loikoili myöhään, nukkuen päästään viinihöyryjä, ja hän karkoitti heti hämmästyttävillä ja perin tärkeillä uutisilla sen yksityisen, toisarvoisen mielipahan, joka Castlewoodin perhettä kiusasi.
Hän kysyi vierasta. Vieras oli omassa huoneessaan Hän kehoitti Monsieur Baptistea menemään heti isäntänsä; luo, ja hän pyysi, että herra varakreivi Castlewood heti pukisi univormun ylleen ja tulisi ajelemaan tohtorin vaunuissa, jotka odottivat oven edessä.
Sitten hän ilmoitti madame Beatrixille, mikä tämän osa tuli olemaan tuossa näytelmässä. "Puolen tunnin perästä" virkkoi hän, "ovat hänen majesteettinsa ja tämän suosikkilady hengittämässä raitista ilmaa Seetrikäytävällä uuden juhlahuoneen takana. Hänen majesteettinsa saapuu puutarhakantotuolissaan, ja madame Beatrix Esmond ja tämän veli, herra varakreivi Castlewood, kävelevät yksityisessä puistossa — tässä on lady Mashamin avain — ja odottamatta he yhtyvät kuninkaalliseen seurueeseen. Mies, joka kuljettaa kantotuolia, vetäytyy pois ja jättää kuningattaren, suosikin ja hovineidin veljineen yhteen. Miss Beatrix esittää veljensä ja sitten! — ja sitten rukoilee herra piispa, että tuo kohtaus päättyisi onnellisesti, ja hänen skotlantilainen apulaisensa sanoo: amen! Kiiruhtakaa, ottakaa päähineenne, neiti Beatrix. Miksi ei hänen majesteettinsa tule huoneestaan? Toista tällaista tilaisuutta ei varmaankaan ilmaannu useaan kuukauteen."
Kuningas oli uninen ja laiska ja leväperäisyytensä vuoksi häh olikin vähällä menettää tuon tilaisuuden. Sillä kuningatar oli juuri lähtemäisillään puutarhasta, kun seuramme saapui sinne. Tohtori, piispa, hovineiti ja hänen veljensä poistuivat siis yhdessä henkilääkärin vaunuilla, ja he olivat ehkä olleet noin puoli tuntia poissa, kun eversti Esmond saapui Kensington Square'iin.
Tieto asiasta, jolle Beatrix oli mennyt, haihdutti tietenkin kaiken mustasukkaisuuden eversti Esmondin mielestä. Puolen tunnin kuluttua saapuivat vaunut takaisin. Piispa astui niistä ensin ja tarjosi käsivartensa Beatrixille, joka sitten astui niistä. Piispa nousi takaisin vaunuihin ja hovineiti saapui taloon yksinään. Me katselimme kaikki häntä yläkerran akkunasta ja koetimme lukea hänen kasvoistaan mikä oli ollut tuloksena kohtauksesta, jolta hän palasi.
Beatrix tuli vierashuoneeseen kovin kalpeana ja vavisten; hän pyysi lasin vettä, kun hänen äitinsä kiiruhti hänen luokseen, ja juotuaan sen ja pantuaan pois päähineensä hän alkoi puhua: "Voimme, kaikki toivoa parasta", virkkoi hän. "tapaaminen on aiheuttanut kuningattarelle hermokohtauksen. Hänen majesteettinsa oli kantotuolissaan Seetrikäytävällä ja hänen seurassaan oli vain lady — kun me saavuimme yksityisportista puutarhan länsipuolelta ja aloimme kävellä häneen päin tohtori seurassamme. He odottivat sivukäytävällä pensaitten takana, kun me kuljimme kantotuolia kohti. Sydämeni tykytti niin, että saatoin tuskin puhua, mutta prinssi kuiskasi: 'Rohkeutta, Beatrix', ja kulki eteenpäin varmoin askelin. Hänen kasvoilleen oli kohonnut puna, mutta hän ei pelännyt vaaraa. Hän, joka taisteli niin urhoollisesti Malplaquet'n luona, ei pelkää mitään." Esmond ja Castlewood katsahtivat toisiinsa kuultuaan tämän kohteliaisuuden, sillä kumpikaan ei pitänyt siitä.
"Prinssi paljasti päänsä", jatkoi Beatrix, "ja minä näin kuningattaren kääntyvän lady Mashamiin päin aivan kuin tiedustellen, keitä nämä kaksi olivat. Hänen majesteettinsa näytti kovin kalpealta ja sairaalta ja sitten hänen poskensa alkoivat punottaa. Suosikki antoi meille merkin lähestyä, ja minä menin heidän luokseen johtaen kädestä prinssiä, aivan kantotuolin viereen. 'Teidän majesteettinne antaa herra varakreivin suudella kättään', sanoi hänen suosikkinsa; ja kuningatar ojensi kätensä, jota prinssi suuteli taipuen polvensa varaan, hän, jonka ei tulisi polvistua kenenkään kuolevaisen eteen, olipa tämä mies tai nainen."
"'Te olette ollut kauan Englannista poissa, mylord', virkkoi kuningatar. 'Miksi ette ole ollut täällä hoivaamassa äitiänne ja sisartanne?'
"'Minä olen tullut jäämään nyt, madame, jos kuningatar niin haluaa', virkkoi prinssi kumartaen taas syvään.