Kappalaisen huoneessa oli kaksi akkunaa — toinen pihalle päin, josta oli näköala suoraan länteen suihkulähteelle, ja toinen, pieni akkuna, joka oli vahvasti raudoitettu ja oli tasangolle päin linnan edustalla. Tämä akkuna oli liian korkealla, jotta siihen olisi ylettynyt maasta, mutta kiipeämällä tarjoilupöydälle, joka oli sen alla, isä Holt näytti minulle kuinka akkunanalustaa painamalla koko lyijyn, lasin ja rautatankojen muodostama kehys laskeutui allapäin olevaan syvennykseen, josta se voitiin nostaa ja palauttaa tavalliseen paikkaansa ulkopuolelta, sillä eräs rikkinäinen ruutu oli tarkoituksellisesti avoinna, niin että käsi voi käyttää tuon koneiston vieteriä.
"Kun olen mennyt", sanoi isä Holt, "tulee sinun työntää paikoilleen tarjoilupöytä, niin ettei kukaan voi kuvitella, että tätä tietä on käytetty ulosmenoon; lukitse ovi ja pane avain — mihin panisimmekaan avaimen? — pane se 'Chrysostomuksen' alle kirjahyllylle; ja jos joku kysyy sitä, sano että minä pidän sitä siellä ja olen ilmoittanut sinulle, mistä se on löydettävissä, jos sinulle tulee tarvis mennä minun huoneeseeni. Tässä laskeutuminen on helppoa seinää pitkin alas ojaan ja, siis vielä kerran, hyvästi, siksi kunnes taas tapaan sinut, rakas poikani." Ja niin sanoen rohkea isä kiipesi pöydälle tavattoman notkeasti ja reippaasti ja astui akkunalaudalle, nostaen taas esiin rautatangon ja koko laitoksen toiselta puolelta ja jättäen Harry Esmondille aikaa vain kurkottautua varpaisilleen ja suudella hänen kättään ennenkuin akkunan pieli sulkeutui; rautatangot kiinnittäytyivät yhtä lujina kuin konsanaan, kuten näytti, yläpuolella olevaan kivikaareen. Kun isä Holt seuraavalla kerralla saapui Castlewoodiin, tuli hän suuresta portista ratsain, eikä hän edes vihjannut yksityistien olemassa olosta Harrylle muutoin kuin tarvitessaan yksityislähettilästä sisäpuolelta, jossa tarkoituksessa hän epäilemättä oli ohjannut nuoren oppilaansa tämän linnasta poistumistavan perille.
Esmond, vaikka olikin nuori, olisi mieluummin kuollut kuin pettänyt ystävänsä ja opettajansa; tämän mr. Holt hyvin tiesi; sillä hän oli koetellut poikaa enemmän kuin kerran panemalla kiusauksia hänen tielleen, nähdäkseen, taipuisiko tämä niihin ja jälkeenpäin tunnustaisi vai kestäisikö hän ne, niinkuin hän toisinaan teki, tai valehtelisiko, jota hän ei koskaan tehnyt. Tässä suhteessa isä Holt opetti, ettei salaisuuden säilyttäminen ollut valehtelemista, jota se ei missään tapauksessa olekaan, vaikka vaitiolo onkin kiellon arvoinen, ja siksi suora "ei" ei ole rikoksellinen oikeuden tai ystävän puolesta tai vastauksena kysymykseen, joka on ennakkoluuloinen, vaan on päinvastoin kiitettävä ja yhtä laillinen menettelytapa kuin toinenkin, väärää vaatimusta vältettäessä. Jos esimerkiksi (sanoi hän), hyvältä kansalaiselta, joka on nähnyt hänen majesteettinsa etsivän suojaa puusta, kysyttäisiin: "Onko kuningas Kaarle tuossa tammessa?", niin ei hänen velvollisuutensa olisi antaa myöntävää vastausta, — tällöinhän cromwellilaiset voisivat vangita kuninkaan ja surmata hänet, kuten hänen isälleen tekivät — vaan kielteinen, sillä hänen majesteettinsa on salaisena tuossa puussa eivätkä häntä siis näe uskolliset silmät. Kaiken tämän opetuksen samoin kuin kieli- ja tiedeopintojen alkeet poika innolla ja kiitollisuudella otti vastaan opettajaltaan uskonnon ja siveysopin ohella. Kun siis Holt oli mennyt ja kieltänyt Harrya olemaan häntä näkemättä, oli niinkuin hän ei olisi käynytkään. Ja pojalla oli tämä vastaus sujuvan valmiina, kun hän muutaman päivän perästä joutui kuulusteltavaksi.
Oranian prinssi oli silloin Salisburyssa, kuten nuori Esmond sai tietää nähdessään tohtori Tusherin parhaassa kauhtanassaan (vaikka tiet olivat kuraiset eikä hänen koskaan tiedetty ratsastaessaan käyttäneen silkkistä kauhtanaansa, vaan ainoastaan villakankaista,) ja suuri oranssikokardi leveälierisessä hatussa ja Nahum, tohtorin kanslia-apulainen oli samalla lailla koristettu. Tohtori käveli edestakaisin pappilan edustalla, kun pikku Esmond hänet näki, ja Harry kuuli hänen sanovan, että hän aikoi osoittaa kunnioitustaan hänen korkeudelleen prinssille, kun hän nousi satulatyynylleen ja ratsasti pois, Nahum takanaan. Kylän väellä oli niinikään oranssikokardit ja Harryn ystävän sepän naurava tytär kiinnitti sellaisen Harrynkin vanhaan hattuun, jonka koristeen tämä vihaisena repi pois, kun kansa vaati häntä huutamaan: "Jumala suojelkoon Oranian prinssiä ja protestanttista uskoa!" Mutta ihmiset vain nauroivat; kylässä pidettiin pojasta, sillä hänen yksinäisyytensä herätti kaikkien sääliä, ja hän tapasi siellä iloisen vastaanoton ja ystävällisiä kasvoja monessa talossa. Isä Holtillakin oli siellä monta ystävää, sillä hänellä oli tapana väitellä sepän kanssa teologiasta, milloinkaan kiivastumatta, nauraen koko ajan miellyttävällä tavallaan, ja lisäksi hän paransi sepän vilutaudista kiinanpulverilla, ja oli aina valmis suomaan lempeän sanan, jos joku sitä kaipasi, niin että kylän asukasten mielestä oli vahinko, että nuo kaksi olivat paavilaisia.
Rippi-isä ja Castlewoodin kappalainen sopivat keskenään erinomaisesti; ensinmainittu olikin korkean sivistyksen saanut mies, ja toisen velvollisuus taas oli olla sovussa kaikkien kanssa. Tohtori Tusherilla ja hänen vaimollaan, kreivittären kamaripalvelijalla, oli poika, joka oli pikku Esmondin ikäinen; ja näiden poikien välillä oli sellainen ystävyys, jonka naapuruus, suvaitsevaisuus ja hyväluonteisuus melkein varmasti aiheuttavat. Tom Tusher lähetettiin kuitenkin varhain Lontooseen kouluun, jonne hänen isänsä vei hänet sekä nidoksen saarnoja, Jaakko kuninkaan ensimmäisenä hallitusvuonna; ja Tom palasi sittemmin useana vuotena vain kerran vuodessa Castlewoodiin kouluja yliopistoaikoinaan. Näin ollen Tomilla oli vähemmän vaaraa siitä, että rippi-isä, joka tuskin milloinkaan häntä näki, saastuttaisi hänen uskonsa, kuin Harryllä, joka alinomaa oli kappalaisen seurassa; mutta, sanoi tohtori vakavana, niin kauan kuin Harryn uskonto oli sama kuin hänen majesteettinsa ja herra kreivin ja kreivittären, hän ei tahtonut tätä häiritä eikä kiusata. Eikä hän millään muotoa tahtonut väittää, ettei hänen majesteettinsa kirkko ollut syntynyt katolisesta kirkosta; tällöin isä Holt tapasi nauraa ja sanoa, että Pyhä Kirkko yli koko maailman ja jalojen marttyyrien joukko olivat tohtorille hyvin kiitollisia tästä tunnustuksesta.
Tohtorin ollessa Salisburyssa tuli rakuunarykmentti, jonka miehistöllä oli oranssinväriset koristenauhat, ja majoittautui Castlewoodin kylään, ja muutamat niistä tulivat linnaankin, jonka he valtasivat, rosvoamatta kuitenkaan mitään muuta kuin kanalan ja olutkellarin ja vaatien ainoastaan, että saisivat tutkia linnan, hakeakseen papereita. Ensimmäinen huone, jota he pyysivät nähdä, oli isä Holtin huone, jonka avaimen Harry Esmond luovutti. Ja he aukaisivat laatikot ja hyllyt ja käänsivät nurin paperit ja vaatteet, mutta eivät löytäneet mitään muuta kuin hänen kirjansa ja vaatteensa ja papinviitat erikoisessa laatikossa, ja löydöistään rakuunat pitivät lystiä Harry Esmondin kauhuksi. Kysymyksiin, jotka heidän johtajansa teki Harrylle, vastasi tämä, että isä Holt oli erittäin hyvä hänelle ja kovin oppinut mies eikä varmaankaan olisi kertonut salaisuuksiaan hänelle, jos tällä sellaisia oli. Tähän aikaan Harry oli noin yksitoistavuotias ja näytti yhtä viattomalta kuin hänen ikäisensä pojat tavallisesti.
Perhe oli poissa enemmän kuin kuusi kuukautta ja palatessaan sen jäsenet olivat mitä syvimmän masennuksen tilassa, sillä Jaakko kuningas oli karkoitettu, Oranian prinssi oli valtaistuimella, ja kreivitär pelkäsi mitä hirveimpien vainojen kohtaavan katolisen uskon tunnustajia sanoen, ettei hän uskonut totuuden hiventäkään olevan niissä suvaitsevaisuuden lupauksissa, joita tuo hollantilainen hirviö lateli, eikä ainoassakaan sanassa, jonka tuo valapatto ilkimys sanoi. Kreivi ja kreivitär olivat tavallaan vankeja omassa talossaan, sen antoi kreivitär pienelle paashilleen tiedoksi; poikanen alkoi tähän aikaan kehittyä ymmärtämään mitä hänen ympärillään tapahtui sekä jonkun verran niiden henkilöiden luonteita, joiden läheisyydessä hän eli.
"Olemme vankeja", sanoi kreivitär, "vailla kahleita olemme vankeja. Tulkoot siis; viekööt minut vankiloihinsa tai lyökööt pääni erilleen tästä pienestä kaulaparasta" (ja hän pusersi sitä pitkillä sormillaan). "Esmondien veri on aina juokseva uskollisena heidän kuninkaittensa puolesta. Emme ole niinkuin Churchillit — nuo Juudakset, jotka suutelevat mestariaan ja pettävät hänet. Tiedämme miten on kärsittävä ja miten on annettava anteeksi, kun kuninkaan asia on kyseessä" (epäilemättä hänen armonsa viittasi tuohon tuhoisaan maitoviinin ritarin paikan menetykseen, niinkuin hän teki kymmenkunnan kertaa päivässä). "Tuokoon tuo Oranian tyranni vain piinapenkkinsä ja hirvittävät hollantilaiset kidutusvehkeensä — senkin peto! — senkin lurjus! Syljen hänelle ja uhittelen häntä! Iloisena lasken tämän pään mestauspölkylle; iloisena seuraan lordiani mestauslavalle ja huudamme: 'Jumala Jaakko-kuningasta suojelkoon!' viimeisellä henkäyksellämme ja hymyilemme mestaajalle." Ja hän kertoi paashilleen ainakin sata kertaa yksityiskohdittain viimeisestä kerrasta, jolloin hän oli tavannut hänen majesteettinsa.
"Heittäydyin valtiaani jalkain juureen", hän sanoi, "Salisburyssa. Uhrasin itseni — puolisoni — linnani hänen asialleen." Varmaankin hän muisti vanhoja aikoja, jolloin Isabella Esmond oli nuori ja ihana; varmaankin hän muisti päivän, jolloin en minä ollut se, joka polvistui — ainakin hän puhui minulle äänellä, joka toi mieleeni menneet ajat. "Niinpä vain!" sanoi hänen majesteettinsa, "teidän tulisi mennä Oranian prinssin luo, jos olette jotain vailla". "Ei sire", vastasin, "en tahdo polvistua vallananastajan edessä; Esmond, joka olisi saattanut palvella teidän majesteettianne, ei koskaan alistu olemaan petturin maitoviiniritarina. Kuninkaallinen pakolainen hymyili onnettomuuksiensakin ylitsevuotavaisuudessa; hän yritti nostaa minut maasta, lohduttaen minua. Puolisoni varakreivikään ei voinut olla vihoissaan siitä ylevästä suudelmasta, jolla majesteetti minua kunnioitti."
Valtiollisista vastoinkäymisistä oli seurauksena, että; kreivi ja kreivitär tulivat paremmiksi ystäviksi kuin he koskaan olivat olleet kihlausaikansa jälkeen. Herra kreivi oli osoittanut sekä lojaalisuutta että rohkeutta silloin kun nämä olivat harvinaisia ominaisuuksia kuninkaan ympärillä olevassa arassa joukossa; ja kiitokset, jotka hän sai, kohottivat häntä suuresti hänen vaimonsa silmissä, ja kaiketi myöskin hänen omissaan. Hän heräsi huolimattomasta ja laiskottelevasta elämästä, jota oli viettänyt, ratsasteli alinomaa edestakaisin keskustelemassa sen tai tämän kuninkaan ystävän kanssa — joista tehtävistä paashi ei tietysti paljoa tietänyt, tämä kun huomasi vain hänen iloisuutensa ja muuttuneen käytöksensä.