"Enhän minäkään sitä pelkää, Beatrix", virkkoi eversti Esmond, "eikä prinssi yrittäisikään, jos hän meidät tuntisi."
"Mutta tunteeko hän teidät"? huomautti lady Castlewood tyynesti. "Hän tulee maasta, missä ei naiselle pidetä minään häpeänä, jos kuninkaat heitä tavoittelevat. Lähtekäämme, rakas Beatrix! Menisimmekö Walcote'iin vai Castlewoodiin? Parempi on, että olemme kaupungista poissa; ja kun prinssi on tunnustettu hallitsijaksi ja esitaistelijamme ovat palauttaneet hänet valtaistuimelle ja hän oleskelee omassa linnassaan St. Jamesissa tai Windsorissa, voimme palata tänne omaan asuntoomme. Oletteko te samaa mieltä, Harry ja Frank?"
Voin vakuuttaa, että Frank ja Harry olivat samaa mieltä.
"Me lähdemme siis", virkkoi Beatrix kalveten hiukan. "Tänä iltana pitäisi lady Mashamin ilmoittaa minulle, miten hänen majesteettinsa kuningatar voi ja huomenna —"
"Minusta meidän olisi paras lähteä tänään, armaani", virkkoi lady Castlewood. "Me voisimme mennä vaunuissa ja viettää yön Hounslowissa ja huomenna saapuisimme Castlewoodiin. Kello on nyt kaksitoista; serkku, käske heti hankkimaan vaunut."
"Hävetkää!" huudahti Beatrix kyynelien ja nöyryytyksen kiihdyttämänä. "Te häpäisette minua julmalla varovaisuudellanne. Oma äitini ensimmäisenä epäilee minua ja tahtoo toimia vanginvartijana ja viedä minut pois. Minä en lähde kanssasi, äiti; minä en lähde kenenkään vankina. Jos tahtoisin pettää, niin luuletteko, ettei minulla olisi keinoja johtaa teidät harhaan? Oma perheeni epäilee minua. Kun ne, joiden enin tulisi minua rakastaa, epäilevät minua, on parasta poistua heidän luotaan. Minä menen, mutta menen yksin: vaikkapa sitten Castlewoodiin. Siellä olen ollut kyllin onneton ja kyllin yksinäinen; menen siis takaisin sinne, mutta säästäkää minulta ainakin se nöyryytys, että asetatte onnettomuuteeni vartijan, sillä sellaista koettelemusta en voi kestää. Minä menen, koska tahdotte, mutta minä menen yksin tai en ollenkaan. Te kolme voitte jäädä iloitsemaan onnettomuudestani; ja minä kestän sen niinkuin olen ennenkin kestänyt. Menköön ylinvangitsijani tilaamaan vaunuja, joiden tulee viedä minut pois. Minä kiitän sinua, Henry Esmond, osanotostasi tähän salaliittoon. Koko elämäni ajan sinua kiitän ja muistelen sinua; ja sinä veli ja sinä äiti, miten olen osoittava kiitollisuuttani teille siitä, että niin huolellisesti olette suojelleet kunniaani?"
Beatrix poistui huoneesta kuin keisarinna ja heitti uhmaavia silmäyksiä meihin jokaiseen, ja jätti meidät taistelun voittajiksi; mutta me olimme hämillämme ja melkein häpesimme voittoamme. Tuntui tosiaankin kovalta ja ilkeältä, että me kolme olimme liittoutuneet karkoittamaan ja nöyryyttämään tuota ihanaa olentoa. Me katsahdimme toisiimme vaiteliaina; tämä ei ollut meidän monista teoistamme tuona onnettomana aikana ensimmäinen, jonka teon me sitten, kun se oli tehty, toivoimme tekemättömäksi. Me sovimme siitä, että Beatrix poistuisi yksin, ja puhelimme keskenämme varkain ja kuiskaillen, kuten henkilöt, jotka tekevät sellaista, mikä heitä itseään hävettää.
Keskustelustamme oli ehkä kulunut puoli tuntia, kun Beatrix palasi, ja hänen olemuksessaan oli sama ylenkatseellinen sävy, mikä hänellä oli, kun hän lähti luotamme. Beatrixilla oli shagrininahkainen lipas kädessään. Esmond tiesi, että siinä olivat ne jalokivet, mitkä hän oli antanut Beatrixille lahjaksi silloin kun tämä oli herttua Hamiltonin morsian ja joita Beatrix oli niin komeasti käyttänyt tuona pahaenteisenä prinssin saapumisiltana. "Minä olen tuonut takaisin", virkkoi hän, "Esmondin markiisille sen lahjan, minkä hän suvaitsi minulle antaa aikana, jolloin hän luotti minuun enemmän kuin nyt. En milloinkaan enää ota vastaan etuja tai ystävällisyyttä Henry Esmondilta; ja palautan nämä perhetimantit, jotka kuuluivat erään kuninkaan rakastajattarelle, sille herralle, joka luuli, että minusta tulisi toinen sellainen. Oletteko jo toimittanut vaununvahtivirkanne, herra markiisi? Lähetättekö lakeijanne pitämään huolta, että en minä karkaa?" Me olimme oikeassa, mutta hän oli käytöksellään saattanut meidät kaikki väärään: Me olimme voittajia, mutta päivän kunnia tuntui olevan tuon sorretun tyttöpoloisen.
Tuo onneton lipas, joka sisälsi jalokivet, oli ensin koristettu paroonin kruunulla, kun Beatrix oli kihloissa sen nuoren herran kanssa, josta hän erosi; ja myöhemmin oli lippaan kanteen kaiverrettu herttuattaren kullattu kruunu, jota ei sallimus myöskään suonut Beatrix raukan kantaa. Lady Castlewood aukaisi koneellisesti laatikon, ajatellen tuskin mitä hän teki, ja katso, jalokivien, Esmondin lahjan ohella oli laatikossa herttuavainajan emaljoitu pienoiskuva, jonka Beatrix surupukunsa mukana oli asettanut syrjään, kun kuningas tuli taloon, ja jonka tuo huolimaton olentoparka varmaankin oli unohtanut.
"Jätätkö sinä tämänkin, Beatrix?" kysäisi hänen äitinsä ottaen pienoiskuvan lippaasta ja osoittaen julmuutta, jommoista hänessä ei usein ilmennyt; mutta on hetkiä, jolloin naisista lempeimmätkin ovat julmia, ja on voitonriemua, jota eivät enkelitkään voi tukahuttaa. [Tämä huomautus osoittaa, miten väärin ja ylenkatseellisesti parhaimmatkin miehet toisinaan arvostelevat naissukua. Lady Castlewoodilla ei ollut pienintäkään aikomusta osoittaa vahingoniloaan tyttärelleen, vaan hän osoitti ainoastaan velvollisuuden tunteesta Beatrixille tämän valitettavan erheen. — R.E.]