"Äitini löysi kirjeen tuon kirjan välistä pukeutumispöydältä. Hän on kirjoittanut sen ennen kotoa lähtöään", virkkoi Frank. "Äiti kohtasi Beatrixin rappukäytävässä käsi oven kahvassa, juuri sisään menossa, ja sitten hän ei enää poistunut Beatrixin luota, ennenkuin tämä lähti. Prinssi ei tiennyt sitä sieltä hakea, eikä Martinilla ollut tilaisuutta häntä opastaa. Minä luulen, että ei tuo hirtehinen tarkoittanut mitään pahaa, vaikka olin vähällä hänet tappaa; hän luuli tuovansa kirjeen Beatrixin veljelle."
Frank ei lausunut minulle ainoatakaan moitteen sanaa siitä, että olin tuonut tuon roiston keskuuteemme. Kun kolkutimme ovelle, kysyin minä: "Koska ovat hevoset valmiina?" Frank viittasi kepillään; ne kääntyivät kadulle par'aikaa.
Me menimme taloon ja heitimme jäähyväiset emännällemme. Hän oli kauhean mielenliikutuksen vallassa, ja piispa, jonka seurasta hän niin paljon piti, oli hänen luonaan.
"Tekö hänelle ilmoititte, mylord", virkkoi Esmond, "että Beatrix on Castlewoodissa?"
Piispa punastui ja tapaili sanoja. "Niin", virkkoi hän, "minä —" "Teitte hyvän palveluksen tuolle roistolle", virkkoi mr. Esmond kiivaasti, "ja hän on menettänyt kruunun sen johdosta, mitä te hänelle sanoitte."
Emäntäni kävi kalmankalpeaksi. "Henry, Henry", virkkoi hän, "älä tapa häntä!"
"Vielä ei kaikki ole menetetty", virkkoi Esmond, "kenties hän ei ole mennyt Castlewoodiin. Jumala suokoon, että ei olisi liian myöhäistä." Piispa aikoi lausua muutamia banaaleja puheenparsia uskollisuudesta ja hallitsijan persoonan pyhyydestä. Mutta Esmond käski ankarasti hänen vaikenemaan, polttamaan kaikki asiapaperit ja pitämään huolta lady Castlewoodista; ja viiden minuutin kuluessa olivat hän ja Frank satulassa, John Lockwood takanaan, ja he ratsastivat Castlewoodia kohti huimaa vauhtia.
Kun olimme juuri päässeet Altoniin, niin kukapa meitä kohtasikaan; tosiaankin, Castlewoodin portinvartija, vanha Lockwood, Johnin isä, joka käveli Hextonin pikavaunujen sivulla; ne viipyivät aina yön Altonissa. Lockwood sanoi, että hänen nuori emäntänsä oli saapunut kotiin keskiviikkoiltana, ja tänäaamuna, perjantaina, hän oli lähettänyt Lockwoodin viemään erästä kirjettä myladylle Kensingtoniin, sanoen kirjeen olevan kovin tärkeän.
Me otimme itsellemme aukaisemisvapauden, ja sillä välin tuijotti Lockwood ihmeissään ja huudahteli "Herra siunatkoon" ja "kuka sitä olisi uskonut", kun hän näki nuoren lordinsa, jota hän ei ollut nähnyt seitsemään vuoteen.
Beatrixin kirje ei sisältänyt lainkaan mitään tärkeitä uutisia. Se oli kirjoitettu leikilliseen sävyyn ja hän näytti ottavan vankeutensa kevyeltä kannalta. Hän tiedusteli, saisiko hän luvan käydä Mrs. Tusherin luona tai kävellä holvipihan muurin ulkopuolella. Hän antoi tietoja riikinkukoista ja peuran vasikasta, mikä hänellä siellä oli. Hän pyysi äitiään lähettämään hänelle erinäisiä pukuja ja koristeita vanhan Lockwoodin mukana. Hän lähetti tervehdyksensä eräälle henkilölle, jos eräät toiset henkilöt soivat hänelle sen vapauden; miten hän nyt, kun hän ei voinut pelata korttia tämän kanssa, toivoi tämän lukevan kirjoja kuten tohtori Atterburyn saarnoja ja "Eikon Basilike'ta" — hän aikoi itsekin lukea hyviä kirjoja. Hän arveli soman äitinsä mielellään kuulevan, ettei hän itkenyt silmiään pilalle.