Webbin armeijassa oli eräs saksalainen upseeri, jonka kanssa tavallisesti laskimme leikkiä ja josta alettiin uskoa erästä juttua (jonka itse olin tekaissut), nimittäin että hän oli keisarin perinnöllisen saappaan vetäjän vanhin poika sekä sen kunnian perijä, josta hänen esi-isänsä olivat olleet kovin ylpeitä, koska heitä oli kaksikymmentä sukupolvea potkinut toinen keisarillinen jalka heidän vetäessään saapasta toisesta. Olen kuullut, että vanha lordi Castlewood, jonka perheen historiaa tämä kirja osittain käsittelee, vaikka hän polveutuikin aivan yhtä hyvästä suvusta kuin Stuartit, joita hän palveli (ja jotka sukuperältään eivät ole parempia kuin kymmenkunta englantilaista ja skotlantilaista sukua, jotka voisin mainita), oli ylpeämpi asemastaan hovissa kuin esi-isäinsä kunniasta ja piti arvoaan (ruokavaraston hoitajana ja kuninkaan maitoviinin ritarina) niin korkeana, että hän iloisena meni perikatoon sen kiittämättömän ja tuhlaavan suvun tähden, joka oli nuo arvot hänelle antanut. Hän panttasi lautasensa kuningas Kaarle I:n puolesta, kiinnitti omaisuutensa saman asian vuoksi ja menetti suurimman osan siitä sakkoina ja takavarikkoina. Hänen linnansa Iretonissa piiritettiin, jolloin hänen veljensä Thomas antautui (tehden jälkeenpäin sopimuksia tasavaltalaisten kanssa, mitä seikkaa vanhempi veli ei milloinkaan antanut hänelle anteeksi) ja jolloin hänen toinen veljensä Edward, joka oli omaksunut papillisen kutsumuksen, kaatui Castlewoodin tornissa toimiessaan siellä sekä pappina että tykkimiehenä. Tämä piintynyt vanha kuningasmielinen, joka oli kuninkaan luona, kun hänen taloaan noin tuhottiin, pääsi pujahtamaan ulkomaille ainoan poikansa kanssa, joka silloin oli vain poikanen, mutta palasi ottaakseen osaa Worcesterin taisteluun. Tuolla tuhoisalla kentällä kaatui Eustace Esmond ja Castlewood lähti sieltä vielä kerran maanpakoon eikä tämän jälkeen eikä edes restauratsionin jälkeenkään enää koskaan poistunut tuon itsevaltiaan hovista (jonka palaamisesta meillä on kiitosrukous rukouskirjassa), hänen, joka myi maansa ja otti lahjuksia Ranskan kuninkaalta.
Mikä onkaan ylväämpi näky kuin maanpaossa oleva suuri kuningas? Kuka ansaitsee kunnian paremmin kuin urhoollinen mies, jota on kohdannut onnettomuus? Sellaisen kuvan on Addison muovannut jalossa teoksessaan Catosta. Mutta kuvitelkaapa pakolais-Catoa huvittelemassa jossain kapakassa ilotyttö kummallakin polvellaan ja tusina uskollisia, humalaisia taistelutovereita mukanaan, ja laskuaan karttava kapakoitsija — niin onnettomuuden arvokkuus katoaa heti. Historian runotar kääntyy häveten tuosta raa'asta näystä ja sulkee oven — jolle maanpakolaisen maksamaton juoma on merkitty, — sulkee oven taakse hänet ja hänen haarikkansa ja piippunsa ja kapakkalaulunsa, joita hän ja hänen ystävänsä hoilottavat. Sellaisen miehen kuin Kaarlen olisi pitänyt saada Ostade tai Mieris maalaamaan kuvansa. Knellerit ja Le Brunsit kaupustelevat vain kömpelöitä ja mahdottomia allegorioja; ja minusta on aina tuntunut solvaukselta se, että Olympoon tahdotaan tunkea mokoma viinissä rypevä jumal-olento.
Kuninkaan seuraajasta, Castlewoodin varakreivistä — joka menetti poikansa, joutui uskollisuutensa uhriksi, kantoi useita haavoja ja urhoollisuuden merkkejä — tulisi varmaankin hänen sukulaistensa vaieta; ja jos hän kaatuisi ollessaan päihtyneenä, ei häntä saisi häväistä eikä houkutella ohikulkijoita nauramaan hänen punaiselle naamalleen ja valkeille hapsilleen. Mitä! Vuoltuuko virta vuoresta vapaana ja puhtaana, juokseeko se kauniiden niittyjen lävitse, muodostaen ja vahvistaen eloisia lisäjokia, päättyäkseen kylän viemäriin? Elämällä, jolla on jalo alku, ei useinkaan ole parempi loppu. Huomioidentekijän ei tulisi katsella sellaisia vaiheita ilman jonkinlaista pelkoa ja kunnioitusta niitä muistiinkirjoittaessaan. Olen nähnyt liian paljon onnea elämässä nostaakseni hattuani ja hurratakseni sille sen ajaessa ohi kultavaunuissaan, ja mieluummin näyttelen pientä osaani naapurieni kanssa jalkaisin, etteivät he halkeaisi liian suuresta kummastuksesta eivätkä osoittaisi suosiotaan liian äänekkäästi. Ylipormestariko tuossa juhlallisesti menee lihapiirakan syöntiin ja hallitustaloon? Tuoko on Newgate-vankilan Jaakko-parka, sheriffin ja keihäsmiesten saattamana, jotka johtavat häntä viimeisellä matkallaan Tyburniin? Katson sydämeeni ja arvioin olevani yhtä hyvä kuin ylipormestari ja tiedän olevani yhtä paha kuin Tyburn-Jaakko. Antakaa minulle ketjut ja punainen kaapu ja vanukasta eteeni, niin osaan vallan hyvin näytellä valtuusmiestä ja tuomita Jaakon päivällisen jälkeen. Näännyttäkää minua nälällä, pitäkää minua loitolla kirjoista ja rehellisistä ihmisistä, kehittäkää minua rakastamaan arpapeliä ja paloviinaa ja hurjistelemista ja pankaa minut Hounslow-Heathiin ja kukkaro eteeni, ja minä otan sen. "Ja ansaitsen hirttonuoran", sanotte te, haluten lopettaa tämän jaarituksen. En ryhdy väittämään teitä vastaan. En voi muuta kuin hyväksyä maailman semmoisena, jommoiseksi sen näen, hylkäämättä nuoranpätkääkään, niin kauan kuin se on muodissa.
I luku.
SELOSTUS ESMONDIN PERHEESTÄ CASTLEWOODIN LINNASSA.
Kun Francis, Castlewoodin neljäs varakreivi, v. 1691 sai arvonsa ja heti sen jälkeen otti vastaan Castlewoodissa, Hantsin kreivikunnassa olevat tiluksensa, oli melkein ainoa siellä asustava henkilö, palvelijoita lukuunottamatta, kaksitoistavuotias poikanen, johon ei kukaan näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota ennenkuin rouva varakreivitär hänet havaitsi, tarkastaessaan taloudenhoitajattaren kanssa linnaa saapumispäivänään. Poika oli huoneessa, jota sanottiin kirjastoksi tai keltaiseksi galleriaksi ja jossa perheen muotokuvat tavallisesti olivat, muun muassa Antonio Van Dyckin hieno maalaus Georgesta, toisesta varakreivistä ja Dobsonin maalaus kolmannesta varakreivistä, joka juuri oli kuollut. Viimemainittua kuvaa ei hänen rouva leskensä näyttänyt tahtovan viedä pois lähettäessään noutamaan taloonsa Chelseahen Sir Peter Lelyn maalaamaan oman kuvansa, jossa hänen armonsa oli kuvattu Dianan hoviin kuuluvaksi metsästäjättäreksi.
Uusi, ihana Catslewoodin lady tapasi surullisen, yksinäisen kirjaston asujaimen tutkimassa suurta kirjaa, jonka tämä laski pois havaitessaan vieraan olevan saapuvilla. Kun poika ymmärsi, kuka tuo henkilö oli, nousi hän seisomaan ja kumarsi varakreivittärelle — osoittaen ujoa kunnioitusta linnan emännälle.
Lady ojensi kätensä — koskapa ei tuo käsi olisikaan ojentunut tekemään hyvää työtä tai suojelemaan surulta ja onnettomuudelta? "Ja tämäkö on sukulaisemme?" sanoi hän; "mikä on nimesi, serkku?" "Nimeni on Henry Esmond", sanoi poika, kohottaen ihailevan ja ihmettelevän katseensa lady Esmondiin, sillä lady oli ilmestynyt niinkuin Dea certe — tosi jumalatar — ja oli pojan mielestä ihanin olento, johon hän koskaan oli katsahtanut. Ladyn kultainen tukka kimalteli auringon kullassa, hänen ihonsa oli huikaisevan kukoistava, hänen huulensa hymyilivät ja hänen silmänsä loistivat hyvyydestä, joka saattoi Harry [Harry = Henry, nimen hyväilymuoto] Esmondin sydämen sykkimään hämmästyksestä.
"Totta maar hänen nimensä on Henry Esmond, mylady", sanoi mrs. Worksop, taloudenhoitajatar (vanha tyranni, jota Henry Esmond kiusasi enemmän kuin vihasi), ja vanha rouva katsahti merkitsevästi lordivainajan kuvaan päin, joka vieläkin on perheen hallussa; siinä oli jalon ja ankaran näköinen mies, käsi miekan kahvassa ja takissaan arvomerkki, jonka lordivainaja oli saanut keisarilta Tonavalla käydyssä taistelussa turkkilaisia vastaan.
Havaitessaan suuren, kieltämättömän yhdennäköisyyden tämän kuvan ja pojan välillä, uusi varakreivitär, joka yhä piteli pojan kättä kuvaa tarkastaessaan, punastui ja hellitti käden nopeasti, kulkien gallerian toiseen päähän mrs. Worksopin seuraamana.