Kun lady palasi, seisoi Henry Esmond vielä samalla paikalla ja käsi siinä asennossa, johon se oli mennyt, kun hän oli antanut sen laskeutua mustalle takilleen.
Ladyn sydän heltyi luullakseni — ja tosiaankin, hänhän on sen sittemmin myöntänyt — hänen ajatellessaan menettelevänsä epäystävällisesti jotakuta ihmistä kohtaan, olipa tämä suuri tai pieni; sillä kun hän palasi, oli hän lähettänyt taloudenhoitajattaren jollekin asialle käytävän toisessa päässä olevasta ovesta, ja tultuaan takaisin pojan luo äärimmäinen säälin ja lempeyden ilme silmissään, tarttui tämän käteen uudestaan asettaen toisen kauniin kätensä pojan pään päälle ja sanoen tälle muutamia sanoja, jotka olivat niin lempeitä ja lausuttiin niin suloisella äänellä, että pojasta, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt niin paljon kauneutta, tuntui aivan kuin yliluonnollisen olennon tai enkelin kosketus olisi heittänyt hänet maahan ja polvistuen toisen polvensa varaan hän suuteli kaunista suojelevaa kättä. Viimeiseen elinhetkeensä asti Esmond muistaa ladyn semmoisena, jommoinen hän silloin puhuessaan oli, — hänen kauniissa sormissaan olevat sormukset, hänen pukunsakin tuoksun, hänen säteilevät silmänsä, joista loisti kummastus ja hyvyys, hänen huulensa, joilla hymy päilyi, ja auringon, joka muodosti kultaisen sädekehän hänen hiustensa ympärille.
Pojan vielä ollessa nöyrässä asennossaan hänen taakseen tuli pyylevä herra, joka talutti pientä, nelivuotista tyttöä. Herra purskahti kaikuvaan nauruun huomatessaan ladyn ja tämän ihailijan omituisine hentoine vartaloineen, kalpeine kasvoineen ja pitkine mustine suortuvineen. Lady punastui ja pyysi katseellaan puolisoaan hillitsemään iloisuuttaan — sillä tulija oli herra varakreivi, jonka poika tunsi, koska oli nähnyt hänet kerran ennen lordivainajan eläessä.
"Tämä siis on pikkuinen pappi", sanoi mylord katsahtaen poikaan. "Terve mieheen, sukulaisemme!"
"Hän lukee rukouksensa äidin kuullen", sanoi pikku tyttö, hypähtäen isänsä polvelle, ja mylord purskahti uudestaan nauramaan ja Henry-sukulainen näytti perin nololta. Hän keksi puolisen tusinaa vastineita, mutta vasta kuukausia jälkeenpäin kun hän ajatteli tätä seikkailua; tällä hetkellä hän ei osannut vastata kerrassaan mitään.
"Le pauvre enfant, il n'a que nous" [Lapsi parka, hänellä ei ole muuta turvaa kuin me], sanoi lady, katsahtaen lordiin; ja poika, joka ymmärsi hänen sanansa, vaikka lady epäilemättä näytti luulevan toisin, kiitti häntä koko sydämellään hänen lempeästä puheestaan.
"Eikä häneltä tule täällä ystäviä puuttumaan", sanoi mylord ystävällisellä äänellä; "vai mitä, pikku Trix?"
Pikku tyttö, jonka nimi oli Beatrix ja jota hänen isänsä nimitti tällä lyhennyksellä, katsahti totisesti Henry Esmondiin suurilla silmillään ja sitten kirkasti hymy hänen kasvojaan, jotka olivat kauniit kuin keruubin, ja hän tuli ja ojensi kätösensä pojalle. Pistävän suloinen kiitollisuuden, onnen ja rakkauden tunne täytti orpolapsen sydämen, kun hän sai suojelijoilta, jotka taivas oli hänelle lähettänyt, nämä lempeät sanat ja ystävyyden ja suosion osoitukset. Vain tunti sitten hän oli tuntenut olevansa hyvin yksin maailmassa. Kun hän kuuli kellojen jylisevän soiton Castlewoodin kirkosta, kellojen, jotka sinä aamuna soivat isäntänsä ja emäntänsä tervetuliaisiksi, olivat ne soineet hänelle vain pelkoa ja mielenankeutta, sillä hän ei tietänyt, kuinka uusi isäntä häntä kohtelisi, ja ne, joilta hän ennen oli pyytänyt turvaa, olivat nyt unohdetut tai kuolleet. Ylpeys ja epäluulo myös oli pidättänyt häntä huoneessa kylän papin ja kansan ja linnan palvelijoiden mennessä toivottamaan Castlewoodin lordia tervetulleeksi: sillä Henry Esmond ei ollut palvelija, vaikka olikin alistetussa asemassa, ei myöskään sukulainen, vaikka hän kantoi suvun nimeä ja vaikka hänen suonissaan virtasi sen veri; ja kesken hälinän ja suosionosoitusten kajahtelun uuden isännän saapuessa (jolle, voin vakuuttaa, juhlat oli valmistettu ja jonka kunniaksi tykkejä laukaistiin ja jolle vuokraajat ja palvelijat hurrasivat, kun vaunut lähestyivät ja pyörivät linnan pihalle) ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan Henry Esmondiin, joka istui yksinäisenä, kenenkään huomaamatta kirjastohuoneessa, kunnes hänen uudet ystävänsä hänet löysivät.
Kun mylord ja lady aikoivat poistua huoneesta, pyysi tyttö, pitäen yhä sukulaistaan kädestä, häntä tulemaan heidän mukanaan. "Sinä hylkäät aina vanhan ystävän löytäessäsi uuden, Trix", sanoi hänen isänsä hänelle iloisesti mennen kuvakokoelmahuoneeseen ja tarjoten käsivartensa rouvalleen. Sieltä he menivät musiikkihuoneeseen, joka kauan oli ollut käyttämättömänä, ja kellotornissa olevien kuningatar Elisabethin huoneiden läpi pengermälle, josta aukeni ihana näköala auringon laskiessa, tummuvat metsät ja palaavien peltovariksien pilvi ja tasanko ja joki, joiden takana oli Castlewoodin kylä ja silmää hyväilevät purppuranväriset mäet. Pikkuinen Castlewoodin perijä, kaksivuotias lapsi, oli jo pengermällä imettäjänsä käsivarsilla, jonka luota hän juoksi ruohopengermän poikki äitinsä luo huomatessaan tämän.
"Ellet voi olla onnellinen täällä, Rachel", sanoi mylord katsellen ympärillään olevaa näköalaa, "on sinua vaikea tyydyttää".