"Olen onnellinen siellä missä sinä olet", sanoi lady, "mutta kaikkein onnellisimpia olimme Walcote Forestissa;" ja sitten mylord alkoi selittää heidän edessään olevaa näköalaa vaimolleen sekä sellaista, minkä pikku Henry tiesi paremminkin kuin hän — nimittäin linnan historiaa: kuinka paashi karkasi tuosta portista mukanaan Castlewoodin perijätär, jolloin tilukset tulivat nykyisen perheen haltuun, kuinka keropäät hyökkäsivät kellotorniin, jota puolustaessa mylordin isä kaatui. "Olin vasta kaksivuotias silloin", sanoi hän, "mutta vähennä neljäkymmentäkuusi yhdeksästäkymmenestä ja sano, kuinka vanha olen, Henry-lanko?"
"Kolmenkymmenen", sanoi hänen vaimonsa naurahtaen.
"Vallan liian vanha sinulle, Rachel", vastasi mylord katsoen häneen hellästi. Lady tosiaankin näytti olevan vain tyttönen, ja oli tuskin vielä täyttänyt kahtakymmentä.
"Tiedäthän, Frank, että teen mitä hyvänsä sinun mieliksesi", sanoi hän, "ja lupaan vanheta joka päivä."
"Et saa sanoa isää Frankiksi, nyt sinun pitää sanoa häntä mylordiksi", sanoi Beatrix-neiti keikahuttaen pikkuista päätään. Silloin hänen äitinsä hymyili ja iloinen isä nauroi ja pieni juokseva poika nauroi — tietämättä miksi, mutta varmaankin siksi, että oli onnellinen, niinkuin jokainen näytti olevan. Miten nuo vähäpätöiset tapahtumat ja sanat, maisema ja aurinko, hymyilevä ja puhuva ihmisryhmä, syöpyivätkään syvälle muistoon!
Auringon laskiessa lähetettiin pienoinen perijä imettäjänsä hoivaamana nukkumaan, jonne hän kirkuen läksi, mutta pikku Trixille annettiin lupa istua illallispöydässä sinä iltana. — "Ja tulethan sinäkin, sukulaisemme, vai miten?" sanoi lady.
Harry Esmond punastui. "Sy-syön illallista mrs. Worksopin kanssa", hän sanoi.
"Hitto vie", sanoi mylord, "syöt illallista meidän kanssamme tänään, Henry. Naisen pyytäessä ei saa kieltäytyä, eihän, Trix?" Ja he kaikki ihmettelivät Henryn ruokahalua, joka olikin vallan suurenmoinen, sillä hän ei ollut saanut päivällistä, koska kukaan ei ajatellut häntä siinä hälinässä, joka linnassa vallitsi uuden lordin tulon edellisissä valmistuksissa.
"Etkö saanut päivällistä, rakas lapsiparka!" pahoitteli mylady, kasaten pojan lautaselle lihaa; ja mylord täyttäen maljan lait ojaan myöten käski tämän juoda tervehdysmaljan, jolloin nuoriherra Harry kulahutti viinin kurkkuunsa, huutaen "kuninkaan malja". Mylord oli halukas juomaan sen ja kaikki muutkin maljat, jopa liiankin halukas. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan tohtori Tusherin (Castlewoodin kotikappalaisen) lähdöstä jälkiruoan tarjoamisen jälkeen — hän ei vielä ollut saanut pitää kappalaista niin kauan, hän sanoi, että olisi tähän kyllästynyt, — joten hänen kunnianarvoisuutensa piti mylordille seuraa muutamia tunteja piipun ja punssilasin ääressä ja meni kotiin jotenkin heiluvin askelin ja vakuuttaen kymmeniä kertoja, että hänen ylhäisyytensä ystävällisyys voitti kaiken sen hyvyyden, joka oli tullut hänen osakseen hänen ylhäisyytensä armollisten sukulaisten puolelta.
Nuoren Esmondin saapuessa pieneen kamariinsa hänen sydämensä oli täynnä hämmästystä sekä kiitollisuutta niitä uusia ystäviä kohtaan, jotka tämä onnellinen päivä oli hänelle suonut. Hän oli jalkeilla, odottaen valppaana jo kauan ennen kuin talo valveutui, toivoen saavansa nähdä ihanan ladyn ja hänen lapsensa — tuon lempeän suosijansa ja suojelijansa, ja hän pelkäsi vain, että heidän eilisiltainen ystävyytensä jotenkin loppuisi tai muuttuisi. Mutta viimein tuli pikku Beatrix puutarhaan ja hänen äitinsä seurasi häntä tervehtien Harryä yhtä ystävällisesti kuin ennenkin. Poika kertoi hänelle pitemmälti linnan historiaa (jota Harrylle oli opetettu entisen lordin aikana). Lady kuunteli sitä suurella mielenkiinnolla; ja sitten poika ilmoitti, muistaen edellistä iltaa, ymmärtävänsä ranskaa ja kiitti ladyä hänen suojeluksestaan.