"Herran tähden, minä en ainakaan menisi", ehätti mylord.
"Emme ole paavillisessa maassa, eikä sairas mies tarvitse välttämättömäsi synninpäästöä ja viimeistä voitelua", vastasi tohtori. "Totta kyllä, että ne ovat hänelle lohdutukseksi ja avuksi silloin, kun ne ovat saatavissa ja jaettavissa hyvän toivossa. Mutta milloin laumansa keskuudessa toimivan pitäjän papin elämä on hänen seurakunnalleen suuriarvoinen, ei häntä pyydetä sitä panemaan alttiiksi (ja sen ohella oman perheensä elämää, tulevaisuutta ja ajallista ja vieläpä iankaikkistakin hyvinvointia) yhden ainoan henkilön hyväksi, joka hyvin todennäköisesti ei edes ymmärrä sitä uskon sanomaa, jonka pappi tuo, koska on kehittymätön ja myöskin taudin lamauttama tai mielenvikaan saattama. Jos rouva varakreivitär tai herra varakreivi, kunnioitettu hyvä ystäväni ja isäntäni, sattuisi saamaan —"
"Jumala armahtakoon!" huudahti lordi.
"Amen!" jatkoi tohtori Tusher. "Amen siihen rukoukseen, parahin herrani! Teidän puolestanne antaisin oman elämäni", — ja tohtorin tulipunaisten kasvojen hätääntyneestä ilmeestä olisi voinut jo melkein päättää, että tuota uhria tultiin vaatimaan heti.
Lasten rakastaminen ja niiden helliminen oli Henry Esmondissa pikemminkin vaisto kuin ansio, vieläpä siinä määrin, että hän ajatteli tavallaan häveten kiintymystään niihin ja herkkyyttä, johon se hänet houkutteli; ja tänä päivänä ei poikaraukalla ollut sylissään ollut ainoastaan nuori ystävänsä, karjakon veli, vaan hän oli myös piirustanut kuvia ja kertonut satuja pienelle Frank Esmondille, joka oli vallannut tämän paikan tuntia jälkeen päivällisen, eikä milloinkaan väsynyt Henryn tarinoihin eikä hänen sotamiesten- ja hevostenkuviinsa. Onni oli, ettei Beatrix sinä iltana asettunut tavalliselle paikallensa, jonka hän tavallisesti iloisena valtasi, opettajansa polvelle. Sillä Beatrix oli jo pitkät ajat ollut kateellinen jokaisesta hyväilystä, joka annettiin hänen pikku veljelleen Frankille. Hän kiiti pois äitinsäkin sylistä, jos näki Frankin siinä olleen ennen häntä; tämän vuoksi lady Esmondin oli pakko peitellä rakkauttansa pieneen poikaansa pienen tyttärensä saapuvilla ollessa ja hyväillä kumpaakin, kun he olivat toisistaan erillään. Beatrix kalpeni ja punastui raivosta, jos hän huomasi keskinäisen ymmärryksen tai rakkauden merkkejä Frankin ja äitinsä välillä; ja hän istui syrjässä eikä puhunut koko iltana, jos luuli pojalla olevan paremman hedelmän tai suuremman leivoksen kuin hänen omansa, — hän heitti pois koristenauhan, jos näki veljelläkin olevan sellaisen; ja varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen hän lausui, istuen pienellä tuolillaan suuren takan ääressä vastapäätä sitä nurkkaa, jossa lady Castlewood tavallisesti istui koruompelunsa ääressä, lapsellisia ivapuheita suosiosta, jota osoitettiin hänen veljelleen. Nämä, jos ne sanottiin lordi Castlewoodin kuullen, huvittivat ja naurattivat häntä. Tavallisesti hän silloin teeskenteli pitävänsä Frankista enemmän ja hyväili ja suuteli tätä ja ulvoi naurusta Beatrixin mustasukkaisuudelle. Mutta totta on, ettei mylord usein ollut näitä näytelmiä näkemässä eikä paljoa häirinnyt sen tulisijan rauhallisuutta, jonka ääressä hänen vaimonsa vietti monta pitkää iltaa. Mylord metsästeli päivät pitkät niin kauan kuin vuodenaika sen salli; hän kävi katsomassa kaikkia maaseudun kukkotaisteluita ja markkinoita ja ratsasti kaksikymmentä peninkulmaa saadakseen nähdä painikilpailun tai kahden klovnin puhkaisevan toistensa päät ottelussa; ja hänestä oli hauskempi istua kamarissa juoden olutta ja punssia Pekkojen ja Paavojen kanssa kuin oleskella vaimonsa vastaanottohuoneessa, jonne hän saapuessaan hyvinkin usein toi verestävät silmät ja nikottelevan puheensävyn ja horjuvan kävelyn. Talon ja sen omaisuuden hallitseminen, harvojen vuokralaisten ja kylän köyhien vaaliminen ja talouden tilit olivat hänen vaimonsa hoidettavina sekä tämän nuoren kirjurin Harry Esmondin. Mylord otti huostaansa tallit, koirakopin ja kellarin — jonka hän sekä täytti että tyhjensi.
Niinpä tapahtui sinä päivänä, jolloin Harry Esmond-paralla oli ollut sekä sepän poika että päärin poika polvellaan, että pikku Beatrix, joka mielellään tuli opettajansa luo kirjoineen ja kirjoitusvälineineen, oli tällä kertaa kieltäytynyt, koska oli nähnyt paikan veljensä hallussa, ja, onneksi itselleen, istuutunut huoneen kaukaisimpaan soppeen, erilleen opettajastaan, leikkien omistamallaan lintukoiralla, johon hän puuskittain saattoi kiihkeästi rakastua, ja puhutteli Harry Esmondia olkansa ylitse samalla kuin oli hyväilevinään koiraa, sanoen, että Fido rakasti häntä ja hän Fidoa eikä ketään muuta kuin Fidoa koko elämänsä ajan.
Kun siis tuotiin uutinen, että "Kolmen-linnan" pieni poika oli rokkosairaana, tunsi Harry Esmond säikähdyksen masennusta, ei niin paljon itsensä kuin emäntänsä pojan tähden, jonka oli saattanut vaaralle alttiiksi. Beatrix, joka oli kyllikseen murjottanut ja joka aina, kun vieras ilmestyi, jo melkein lapsesta asti oli tehnyt siroja temppuja vetääkseen tämän huomion puoleensa, aikoi veljensä nukkumaan mentyä ottaa paikkansa Esmondin polvella; sillä hän ei pitänyt tohtorista, vaikka tämä oli hänelle nöyrän kohtelias, koska tohtorilla oli paksut saappaat ja likaiset kädet, kuten nenäkäs pikku neiti sanoi ja koska hän vihasi katekismuksen lukemista.
Mutta kun hän lähestyi Esmondia huoneen nurkasta, jossa oli murjottanut, vetäytyi tämä taaksepäin ja asetti suuren tuolin, jolla istui, Beatrixin ja itsensä väliin sanoen ranskaksi lady Castlewoodille, jonka kanssa nuorukainen oli paljon lueskellut ja jonka tietoja hän oli tässä kielessä täydentänyt: "Madame, lapsi ei saa lähestyä minua; minun on sanottava teille, että olin tänään sepän luona ja että minulla oli hänen pieni poikansa sylissäni."
"Johon sen jälkeen otitte minun poikani", sanoi lady Castlewood kovin vihaisena ja punastui. "Kiitän teitä, sir, että suotte hänelle semmoista seuraa. Beatrix", hän sanoi englanninkielellä, "kiellän sinua koskemasta mr. Esmondiin. Tule pois, lapsi — tule huoneeseesi, tule huoneeseesi. Toivotan herra pastorille hyvää yötä; ja te, sir, eikö teidän olisi parempi mennä ystävienne luo oluttupaan?" Hänen silmänsä, jotka tavallisesti olivat niin lempeät, lähettivät vihan salamoita hänen puhuessaan ja hän kohotti päätään, joka tavallisesti oli alas taivutettu, ruhtinattaren elein.
"Hei vain!" sanoi mylord, joka seisoi takan ääressä, — hän oli juuri siinä tilassa, johon hän tavallisesti tuli siihen aikaan illasta — "hei vain! Rachel, mistä olet vihainen? Sivistyneet naiset eivät saisi koskaan vihastua — eihän, tohtori Tusher? Vaikka onhan hauskaa nähdä Rachel vihaisena. Siunatkoon, lady Castlewood, näytätte perhanan kauniilta vihaisena."