Nuori mies palasi nolona takaisin. "Jäisin todellakin tänne ainiaaksi, jos teidän armonne minua pyytäisi", sanoi hän.
"Ja olisit hyvin hullu, jos jäisit, serkku", sanoi mylord. "Vaiti, vaiti poika. Mene näkemään maailmaa. Hulluttele kuten muutkin nuoret ja ota paras minkä kohtalo sinulle varaa. Toivonpa, että olisin uudestaan poika, että voisin mennä yliopistoon ja maistaa Trumpingtonin olutta."
"Meidän kotimme onkin ikävä", sanoi kreivitär hieman surunvoittoisuutta ja satiiria äänessään — "vanha synkkä talo, puoliksi raunioina ja muu osa vain puoliksi kalustettuna; nainen ja kaksi lasta ovat huonoa seuraa miehille, jotka ovat parempaan tottuneet. Olemme omiamme vain teidän ylhäisyytenne palvelijattariksi ja välttämättömyyden pakosta teidän huvinne ovat kodin ulkopuolella."
"Piru vieköön minut, Rachel, jos nyt tiedän, oletko tosissasi vai etkö", sanoi mylord.
"Tosissaniko, mylord!" sanoi hänen vaimonsa seisoen yhä toisen lapsensa ääressä. "Onkohan täällä paljonkaan syytä leikinlaskuun?" Ja hän teki miehelleen upean kumarruksen ja luoden Harry Esmondiin ylvään katseen, joka näytti sanovan: "Muista, että sinä ymmärrät minua, vaikkei hän ymmärrä", poistui huoneesta lapsineen.
"Sen jälkeen kun hän pääsi tuon kirotun Hexton-asian perille", sanoi mylord, — "ja paha periköön ne, jotka sen hänelle kertoivat! — ei hän ole ollut sama ihminenkään kuin ennen. Hän, joka oli ennen nöyrä kuin karjapiika, on nyt ylpeä kuin ruhtinatar", ihmetteli mylord. "Kuule minun neuvoani, Harry Esmond, ja pysy erilläsi naisista. Senjälkeen kun olen joutunut tekemisiin noiden luuskien kanssa, ne eivät ole minulle tuottaneet muuta kuin inhoa. Minulla oli Tangerissa vaimo, jonka kanssa minun olisi luullut voivan viettää rauhallista elämää, sillä hän ei osannut sanaakaan kieltäni. Mutta hän yritti myrkyttää minut, koska oli mustasukkainen eräälle juutalaistytölle. Sitten tuo tätisi, sillä tätisi hän on — Isabel-täti, olipa se kaunista elämää, jota isäsi hänen kanssaan vietti! Ja sitten tämä vaimoni. Kun näin hänet ratsastamassa isänsä tuomiorovastin selän takana, hän näytti sellaiselta lapselta — ja se hän olikin, — että kuudenpennyn nukke olisi voinut häntä tyydyttää. Ja nyt näet mikä hän on — kädet ylös, ylevän tiukkaa, armoa ei hiukkaa, korkeata ja mahtavaa, eikä keisarinnakaan voisi olla mahtavampi. Ojennapa meille malja, Harry poikani. Oluttuoppi ja naukku aamutuimaan, sanoi isäntäiseni. Naukku ja oluttuoppi iltapäivällä, sanoo kultaseni. Hitto vie, Pollykin pitää oluttuopillisesta ja kruunaa sen konjakilla, kautta Juppiterin!" Arvelenpa tosiaankin, että he joivat sen yhdessä; sillä mylord sammalteli päivällisellä ja oli illallispöydässä iltasella aivan puhumaton.
Kun Harry Esmondin lähtö oli päätetty, näytti siltä kuin myöskin lady Castlewood iloitsisi hänen menettämisestään; sillä enemmän kuin kerran, kun poika, varmaankin häpeissään omasta salaisesta poismenohalustaan (mutta kuitenkin surun kalvamana ajatellessaan, että hänen täytyi jättää ne, joilta oli saanut niin monta verrattoman kallista rakkauden ja ystävyyden osoitusta), koetti osoittaa emännälleen kiitollisuuden tunnettaan tätä kohtaan ja suruaan jättäessään ne, jotka niin olivat suojanneet ja hoitaneet nimetöntä ja koditonta orpoa, keskeytti lady Castlewood hänen rakkauden vakuutuksensa ja valituksensa eikä tahtonut kuulla mistään surusta, vaan puheli vain tulevaisuudesta ja Harryn maineesta ja edistyksestä elämässä. "Pieni lahjoituksemme suo sinulle neljäksi vuodeksi gentlemannin elannon. Taivaan hoiva, oma älysi, ahkeruutesi ja kunniantuntosi tehkööt muun puolestasi. Castlewood on aina oleva kotisi, ja nämä lapset, joita sinä olet rakastanut ja opettanut, eivät unohda rakastaa sinua. Ja Harry", hän sanoi (ja tämä oli ainoa kerta, jolloin hän puhui kyynelsilmin ja värisevin äänin), "luonnon säädöksen mukaan saattaa tapahtua, että minut kutsutaan pois heidän luotaan ja heidän isänsä luota — ja — ja he tarvitsevat uskollisia ystäviä ja suojelijoita. Lupaa minulle, että olet heille uskollinen — niinkuin — niinkuin minä luulen olleeni sinulle — ja äidin rakastava rukous ja siunaus kulkevat myötäsi."
"Sen teen, Jumala minua auttakoon", sanoi Harry Esmond polvistuen ja suudellen armaan emäntänsä kättä. "Jos nyt suotte, minun jäädä, teen sen. Mitäpä siitä luonko itse oman urani tai kuoleeko äpäräparka yhtä tuntemattomana kuin hän nyt on? Se on aivan varmaan tarpeeksi, että minulla on teidän rakkautenne ja ystävällisyytenne; ja jos voin tehdä teidät onnelliseksi, on siinä tarpeeksi suuri velvollisuus minulle."
"Onnelliseksi!" sanoi varakreivitär; "mutta minunhan pitäisi olla onnellinen omistaessani lapseni ja —"
"En tarkoittanut onnelliseksi", sanoi Esmond (sillä hän tiesi mitä varakreivittären elämä oli, vaikkei hän tästä milloinkaan puhunut sanaakaan emäntänsä kanssa). "En tarkoita juuri onnea, mutta ainakin huoletonta elämää. Suokaa minun jäädä ja tehdä työtä teidän hyväksenne — antakaa minun jäädä ja olla palvelijanne."