Harryllä oli hyvin runsaasti rahoja, sillä häntä avusti säännöllisesti sekä hänen rakas emäntänsä Castlewoodista että Chelsean leskivarakreivitär, joka antoi vuotuisesti lahjoituksensa ja kutsui Esmondin Lontoon lähellä olevaan taloonsa joka jouluna. Mutta näistä hyvistätöistä huolimatta Esmond oli aina köyhä, ja oli ihme, miten pienellä isältään tulevalla apurahalla Tom Tusher saattoi hyvin näytellä osaansa. Totta on, että Harry sekä kulutti, antoi että lainasi rahaansa hyvin vapaasti, mitä Thomas ei milloinkaan tehnyt. Luulen, että hän tässä suhteessa oli kuten kuuluisa Marlborough'n herttua, joka saatuaan nuorena miehenä viidenkymmenen killingin rahalahjan joltain hassulta nuorelta naiselta, joka rakastui hänen sievään ulkomuotoonsa, näytti tuota rahaa Cadoganille useita vuosikymmeniä jälkeenpäin piironginlaatikostaan, jossa se oli ollut siitä saakka kun hän oli myynyt nuorukaisena kunniansa hankkiakseen sen. En tarkoita, että Tom milloinkaan käytti somaa ulkomuotoaan näin edullisesti, sillä luonto ei ollut lahjoittanut hänelle mitään erikoisia ulkonaisia viehättävyyksiä, ja hän oli aina siveellisen käytöksen perikuva jättämättä koskaan käyttämättä tilaisuutta parhaimman neuvonsa antamiseen nuoremmalle toverilleen — jonka neuvon antamisessa, ollaksemme oikeudenmukaisia, hän oli hyvin aulis. Ei silti, ettei Tomkin ollut reima poika omalla tavallaan. Hän piti leikkipuheesta, jos hänen onnistui se käsittää; ja joi jalomielisesti osansa pullosta, jos toinen sen maksoi ja erittäinkin, jos juomaveikkojen joukossa oli nuori lordi. Sellaisissa tapauksissa ei koko yliopistossa ollut kovempaa juojaa kuin mr. Tusher; ja mieltäylentävää oli nähdä hänen, parta juuri sileäksi ajettuna ja korein kasvoin laulavan: "Amen!" varhaisessa jumalanpalveluksessa aamulla. Lukemisessaan soi Harry-parka itselleen vapauden viiletellä kaikkien yhdeksän muusan jälkeen, ja hyvin todennäköisesti hän ei saanut heiltä keltään paljon suosiota; kun taas Tom Tusher, jolla oli yhtä vähän taipumusta runouteen kuin kyntömiehellä, kosiskeli siitä huolimatta itsepäisen kestävästi ja orjamaisen kuuliaisesti jumalaista Kalliopea ja saavutti palkkioksi opistaan palkinnon ja jonkunverran suosiota yliopistossa ja college'insa nuoremman opettajan viran. Tähän aikaan elämässään mr. Esmond sai sen vähäisen oppineisuuden, josta hän on koskaan voinut kerskata, ja kulutti hyvän osan päiväänsä ahmien ahneesti kaikkia kirjoja, jotka käsiinsä sai. Tähän pintapuoliseen tapaan hän tuli lukeneeksi enimpäin englantilaisten, ranskalaisten ja italialaisten runoilijain teokset; ja samoin hän sai pintapuoliset tiedot espanjankielestä, puhumattakaan vanhoista kielistä, joissa, erittäinkin latinassa, hän oli melkoinen mestari.

Sitten, yliopistoelämänsä keskivaiheilla, hän alkoi lukea sitä elämänuraa varten, johon mainen viisaus pikemminkin kuin taipumus häntä veti, ja joutui pian päästään pyörälle teologisessa väittelyssä. Opintojensa varrella (joita ei ohjannut se vakaumus ja harras mieli, joita sellainen tutkiminen vaatii) havaitsi nuorukainen itsensä jonkun kuukauden päättyessä roomalaiskatoliseksi ja aikoi jo tunnustaa uskonsa; seuraavana kuukautena Chillingworthin vaikutuksesta protestantiksi; ja kolmantena skeptikoksi Hobbesin ja Baylen vaikutuksesta. Kelpo Tom Tusher sitä vastoin ei milloinkaan antanut mielensä eksyä määrättyjen yliopillisten latujen ulkopuolelle, vaan uskoi kolmekymmentäyhdeksän artikkelia, koko sydämestään ja olisi vannoutunut ja allekirjoittanut nimensä toisiin kolmeenkymmeneen yhdeksään täydellisen kuuliaisesti. Harryn itsepäisyys tässä asiassa ja hänen häilyvät ajatuksensa ja keskustelunsa masensivat ja loukkasivat hänen vanhempaa toveriaan niin että kehittyi kylmyys ja vieraantuminen heidän välillään, joten he olivat enää tuskin muuta kuin tuttavia, vaikka olivat olleet läheisiä ystäviä ensin tullessaan yliopistoon. Yliopistossa politikoitiinkin; ja tässäkin asiassa nuo kaksi nuorta miestä olivat erimielisiä. Tom julistautui, vaikka olikin korkeakirkollinen, lujaksi kuningas Wilhelmin mieheksi, kun taas Harry toi mukanaan yliopistoon perheensä tory-politiikan, johon hänen täytyi lisätä Oliver Cromwellin vaarallinen ihaileminen. Tämän tai kuningas Jaakon puolelle hän useinkin suvaitsi asettua väittelyissä, joita nuorilla herroilla oli tapana pitää toistensa huoneissa; he väittelivät kansan asemasta, kruunatuista ja eroitetuista kuninkaista ja joivat menneitten ja nykyisten sankarien ja kaunottarien maljoja yliopiston olutruukuista.

Täten Esmond joutui elämään hyvin paljon yksin yliopistossa-oloaikanaan joko syntyperänsä tai luonteensa luonnollisen surunvoittoisuuden tähden; sillä hänellä ei ollut tarpeeksi kunnianhimoa tehdäkseen itsensä huomatuksi yliopistoelämässä eikä hän välittänyt sekaantua ylioppilasten huvitteluihin ja poikamaisiin iloihin; toverit kun olivat suurimmaksi osaksi kahta tai kolmea vuotta häntä nuorempia. Hän kuvitteli mielessään, että yhteisessä seurusteluhuoneessa hänen college'insa pojat pilkkasivat häntä hänen syntyperänsä vuoksi, ja pysyi tästä syystä erillään heidän seurastaan. Saattaa olla, että hän sai aikaan tämän pahennuksen, jonka hän kuvitteli johtuvan muista, omalla käytöksellään, sillä kun hän sitä arvostelee myöhempänä elämänsä aikana, hän huomaa olleensa äreä ja ylenkatseellinen. Mutta kuitenkin hän oli yhtä lempeän kiitollinen ystävällisyydestä kuin hän oli herkkä tuntemaan pilkan ja vääryyden; ja vaikka hän tavallisesti oli yksinäinen, oli hänellä sentään parisen hyvin lämmintä ystävää senaikuisten toveriensa parissa.

Eräs näistä oli omituinen herrasmies, joka asui yliopistossa, vaikkei hän ollut sen jäsen, ja opetti erästä taitoa, jota tuskin tunnetaan nykyisessä tavallisessa yliopistokasvatuksessa. Tämä oli eräs ranskalainen pakolaisupseeri, joka oli karkoitettu syntymämaastaan siellä vallinneiden protestanttivainojen aikana, ja tuli Cambridge'iin, jossa opetti miekkailutaitoa ja perusti asesalin. Vaikka hän ilmoitti olevansa protestantti, väitettiin mr. Moreauta valepukuiseksi jesuiitaksi; häntä olikin hyvin lämpimästi suositeltu tory-puolueelle, joka oli voimakas siinä yliopistossa, ja todennäköisesti hän oli niitä monia asiamiehiä, joita Jaakko-kuninkaalla oli tässä maassa. Esmond havaitsi tämän herran keskustelun paljon enemmän makunsa mukaiseksi kuin yliopiston oppineiden puheen seurusteluhuoneessa. Hän ei milloinkaan väsynyt Moreaun kertomuksiin Turennen ja Condén sodista, joihin tämä oli ottanut osaa; ja koska Harry oli tuntenut ranskankielen lapsuudestaan asti ja taisi sitä paikassa, jossa aniharvat sitä puhuivat, tuli hänen seuransa hyvin mieluisaksi vanhalle, urhealle miekkailutaidon professorille, jonka mielioppilas hän oli; professori tekikin mr. Esmondista melkoisen etevän mestarin escrimen jalossa taidossa.

Seuraavana lukukautena Esmondin piti suorittaa kandidaattitutkintonsa ja sen jälkeen aikanaan omaksua papinkauhtana ja kaulus, joita hänen lempeä emäntänsä halusi hänen käyttävän. Tom Tusher oli jo tähän aikaan pappi ja college'insa jäsen; ja Harry tunsi hyvin mielellään luovuttavansa oikeutensa Castlewoodin papinvirkaan Tomille, sillä hänen oma kutsumuksensa tuskin oli saarnavirka. Mutta kun hän ennen kaikkia muita asioita maailmassa oli sidottu rakkaaseen emäntäänsä ja tiesi, että hänen kieltonsa tekisi tämän surulliseksi, päätti Harry olla antamatta tälle mitään vihjausta haluttomuudestaan papilliseen virkaan; ja tässä epätyydyttävässä mielentilassa hän läksi Castlewoodiin viettämään viimeistä loma-aikaa, joka hänellä oli, ennenkuin hän antoi vihkiä itsensä papiksi.

XI luku.

TULEN LOMA-AJAKSI CASTLEWOODIIN JA KEKSIN SIELLÄ SALAISEN PERHESURUN.

Tällä kolmannella pitkällä loma-ajallaan Esmond tuli, kuten tavallisesti, Castlewoodiin, tuntien suloisen mielihyvän värähdyksen, kun huomasi taas olevansa talossa, jossa oli viettänyt niin monta vuotta, ja nähdessään emäntänsä lempeiden, tuttujen silmäin häntä katselevan. Hän ja hänen lapsensa (joista erillään varakreivitär harvoin kohtasi Harryn) tulivat häntä tervehtimään. Beatrix-neiti oli kasvanut niin pitkäksi, ettei Harry oikein tietänyt saiko häntä suudella vai ei; ja tyttö punastui ja vetäytyi pois, kun hän aikoi antaa tämän tervehdyksen, vaikka hän sen otti ja pyysikin sitä heidän ollessaan kahden kesken. Nuori lordi oli kasvanut ja alkoi kehittyä isänsä muotoiseksi ulkonäöltään, vaikka hänellä oli äitinsä lempeät silmät. Castlewoodin varakreivitär näytti myös aivan kuin kasvaneen sen jälkeen kuin Harry oli hänet nähnyt — oli komeammannäköinen, vartaloltaan täyteläisempi, ja hänen kasvoillaan, jotka yhä olivat, kuten aina, mitä lempeimmät, ja ystävällisimmät, oli käskevämpi ja päättäväisempi ilme kuin niissä viattoman suloisissa piirteissä, joita Harry niin kiitollisena muisti. Hänen äänensä sävy oli entistä paljon syvempi ja surullisempi kun hän puhui ja otti vastaan Harryn. Se vallan hämmästytti Esmondia, joka yllättyneenä katseli kreivittäreen tämän puhuessa, jolloin tämä käänsi katseensa hänestä pois; eikä hän enää sen jälkeen katsonut Esmondiin, milloin tämän katse oli häneen kohdistettu. Jotain suruun ja salaisuuteen viittaavaa, joka täytti Esmondin mielen epämääräisellä levottomuudella, tuntui olevan tuossa matalassa, värisevässä äänessä ja ja katsovan noista kirkkaista, surullisista silmistä. Hänen tervehdyksensä Esmondille oli niin kylmä, että se melkein koski nuorukaiseen (joka olisi tahtonut polvistua ja suudella hänen pukunsa lievettä, niin harras ja tulinen oli hänen kunnioituksensa ja kiintymyksensä), ja tämä oli epävarma vastatessaan kysymyksiin, joita varakreivitär, hänkin puolestaan epäröiden, alkoi tehdä. Oliko hän onnellinen Cambridge'issa? Lukiko hän liian paljon? Toivottavasti ei. Hän oli kasvanut kovin pitkäksi ja näytti erinomaisen hyvinvoivalta.

"Hänellä on viikset!" huudahti nuori herra Esmond.

"Miksi hän ei käytä peruukkia, kuten lordi Mohun?" kysyi Beatrix-neiti. "Mylord sanoo, ettei kukaan käytä omaa tukkaansa."