"Luullakseni sinun on otettava huostaasi vanha huoneesi", sanoi varakreivitär. "Toivon, että taloudenhoitajatar on pannut sen kuntoon."
"Mutta äiti, sinähän olet itse ollut siellä kymmenen kertaa näinä kolmena päivänä!" huudahti Frank.
"Ja hän leikkasi muutamia kukkia, jotka sinä olit istuttanut minun puutarhaani — muistatko, monta, monta vuotta sitten? — kun olin aivan pikkuinen tyttö", virkkoi miss Beatrix innostuneena. "Ja äiti asetti ne sinun akkunallesi."
"Muistan sinun pitäneen ruusuista, kun tautisi jälkeen parannuit", sanoi mylady käyden punaiseksi kuin ruusu. He veivät kaikki yhdessä Harry Esmondin kamariinsa; lapset juoksivat edellä, Harry käveli emäntänsä vieressä käsikädessä.
Huonetta oli monin tavoin koristettu ja kaunistettu häntä vastaanottamaan. Kukat olivat akkunalla porsliinimaljakossa; ja vuoteella oli hieno uusi vuodepeite, jonka kielikello Beatrix sanoi äidin myös tehneen. Tuli räiskyi uunissa, vaikka oltiinkin kesäkuussa — varakreivitär oli sitä mieltä, että huone kaipasi lämmittämistä. Kaikki oli tehty, että saataisiin hänet tuntemaan itsensä onnelliseksi ja tervetulleeksi. "Etkä tule enää olemaan paashi, vaan herra ja sukulainen, ja saat kävellä isän ja äidin kanssa", sanoivat lapset. Ja niin pian kuin hänen rakas emäntänsä ja lapset olivat jättäneet hänet yksikseen, hän heittäytyi polvilleen pienen vuoteensa viereen, rakkaudesta ja kiitollisuudesta ylitsevuotavaisin sydämin, ja rukoili siunausta niille, jotka olivat niin hyviä häntä kohtaan.
Lapset, jotka aina ovat talon juorukelloja, tutustuttivat hänet pian talon ja perheen pikkuasioihin. Isä oli ollut Lontoossa kaksi kertaa. Isä oli nykyään usein matkoilla. Isä oli vienyt Beatrixin mukaansa Westlandsiin, jossa hän oli ollut pitempi kuin sir George Harpersin toinen tytär, vaikka tämä oli kahta vuotta vanhempi. Isä oli vienyt Beatrixin ja Frankin, molemmat, mukaansa Bellminsteriin, jossa Frank oli voittanut lordi Bellminsterin pojan nyrkkitaistelussa — niin kertoi varakreivi nauraen Harrylle jälkeenpäin. Useat herrat tulivat isän luona käymään, ja isä oli saanut uuden pelin Lontoosta, ranskalaisen pelin, jota sanottiin biljardiksi — Ranskan kuningas pelasi sitä oikein hyvin; ja leski varakreivitär Castlewood oli lähettänyt miss Beatrixille lahjan ja isällä oli uudet kääsit, joita varten oli kaksi pientä hevosta, joita hän itse ajoi äidin vaunujen vierellä, ja tohtori Tusher oli kiukkuinen ja oikea maanvaiva, eivätkä he vähääkään pitäneet hänen opetuksestaan; eikä isä välittänyt heidän opiskeluistaan, vaan nauroi, kun he olivat kirjojensa ääressä, mutta äiti piti siitä, ja opetti heitä; "enkä luule, että isä pitää äidistä", sanoi miss Beatrix silmät suurina. Hän oli tullut aivan lähelle Harry Esmondia tämän pakinan kestäessä ja istui hänen polvellaan ja oli tutkinut kaikki hänen pukunsa yksityiskohdat ja kaikki hänen jokapäiväisten kasvojensa hyvät ja huonot piirteet.
"Sinä et saa sanoa, ettei isä pidä äidistä", sanoi poika tämän tunnustuksen kuullessaan. "Äiti ei ole koskaan niin sanonut. Ja äiti kielsi sinua niin sanomasta, miss Beatrix."
Tämä oli epäilemättä syynä lady Castlewoodin silmien surullisuuteen ja hänen äänensä valittaviin värähdyksiin. Kukapa ei tunne silmiä, jotka kerran ovat olleet rakkauden valaisemia ja joissa ei tuo leikki enää loista? — sammuneita lamppuja, joita kerran huolella hoidettiin ja hoivattiin? Jokaisella ihmisellä on sellaisia kotonaan. Sellaiset muistuttajat saattavat upeimmat huoneemme näyttämään värittömiltä ja surullisilta; sellaiset kasvot luovat varjon päivänpaisteeseemme. Niinpä eivät rakastavien kesken vannotut valat ja taivaan avuksihuutamiset ja papilliset menot ja harras usko ja niin hellä ja uskollinen rakkaus, ettei se milloinkaan epäile iankaikkisuuttaan, kykene ollenkaan tekemään rakkautta iäiseksi. Se kuolee kuulutuksista ja papista huolimatta; olen usein ajatellut, että sille, olisi suotava sairaskäynnit ja hautajaismenot ja viimeinen voitelu ja abi in pace[mene rauhassa]. Sillä on vaiheensa, kuten kaikella kuolevaisella — alkunsa, edistyksensä ja kuihtumisensa. Se puhkeaa nuppuun ja kukkii auringonpaisteessa ja se kuihtuu ja kuolee. Strephon ja Chloe riutuvat erillään ollessaan, yhtyvät riemuiten; ja pian kuulette että Chloe itkee ja Strephon on katkaissut keppinsä Chloen selkään. Voiko sen korjata niin, ettei siinä näy mitään halkeamia? Eivät kaikki Hymenin papit yhteensä, eivät kaikki jumalien palvonnat voi sitä enää ehjäksi saattaa!
Heräten unelmista, kirjoista ja yliopistollisen kunnian näyistä, joihin hän oli ollut kaksi vuotta uponnut, Harry Esmond heti kotiin palattuaan huomasi joutuneensa keskelle elämän todellista murhenäytelmää, joka valtasi hänet ja kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin kaikki, mitä hänen opettajansa oli hänelle opettanut. Henkilöt, joita hän maailmassa eniten rakasti ja joille hän oli enimmän velkaa, elivät onnettomina. Naisista lempein ja paras kärsi huonoa kohtelua ja vuodatti salaa kyyneleitä; mies, joka laiminlyömällä — ei väkivaltaisuudella — teki hänet onnettomaksi, oli Harryn hyväntekijä ja isäntä. Talossa, jossa tuon pyhän, sisimmän rakkauden liekin asemasta on pohjimmaisena epäsopu, tulee koko perhe ulkokultaiseksi ja kukin valehtelee lähimmäisilleen. Mies (tai ehkä vaimo) valehtelee, kun vieraita tulee, ja kantaa sovun ja kohteliaisuuden hymyä kasvoillaan vieraittensa aikana. Vaimo valehtelee (hänen asiansa onkin niin tehdä ja hymyillä, olipa hän kuinka masennettu tahansa), nielee kyyneleensä ja valehtelee herralleen ja mestarilleen — valehtelee pyytäessään pikku Jaakkoa kunnioittamaan rakasta isää — valehtelee vakuuttaessaan isoisälle olevansa täysin onnellinen. Palvelijat valehtelevat seisten vakavakasvoisina herransa tuolin takana ja teeskennellen olevansa tietämättömiä tuosta taistelusta; ja niin kulkee koko elämä aamusta makuuaikaan asti, päivästä päivään, valheen merkeissä. Viisastelijat sanovat sitä oikeaksi suhtautumiseksi moraaliin ja vetävät esimerkkeinä esiin Bauciin ja Philemonin hyvän elämän.
Mylady siis ei puhunut suruistaan Harry Esmondille, mutta mylord sensijaan ei ollut vähääkään vaitelias juovuspäissään, vaan puhui hyvinkin avomielisesti kehoittaen karkealla tavallaan ja hiomattomalla puhetavallaan Harrya varomaan kaikkia naisia, koska he olivat pettureita, viekastelijoita ja uskottomia, ja hän käytti muitakin päteviä määritelmiä heistä puhuessaan. Se olikin senaikuinen tapa, täytyy myöntää; ja aikalaisistani huomiota saavuttaneista kirjailijoista ei löydä ainoatakaan, Dick Steele-parkaa lukuunottamatta, joka ei puhuisi naisesta kuin orjasta ja pilkaten häntä kohtelisi sellaisena. Pope, Congreve, Addison ja Gay vetävät jok'ainoa tätä nuottia, kukin heistä luonteensa ja kohteliaisuutensa mukaan; ja äänekkäin ja häpeällisin heistä kaikista on solvauksissaan tohtori Swift, joka puhui heistä ja kohteli heitä kaikkein pahimmin.