Henry Esmondin historia: Hänen itsensä kertomana

by William Makepeace Thackeray

Paljon siitä riidasta ja vihasta, joka avioliitossa olevien kesken syntyy, aiheutuu luullakseni miehen vihasta ja kapinoimisesta, kun hän havaitsee, että hänen orjansa ja vuodetoverinsa, jonka on oltava kaikkien hänen toivomustensa täyttäjä ja joka kirkossa on vannotettu kunnioittamaan ja tottelemaan häntä, on häntä ylempi ja että hänen, eikä vaimon, tulisi olla alamaisen asemassa. Ja juuri tässä luulen piilleen syyn mylordin vihaan vaimoaan kohtaan. Kun hän jätti vaimonsa, alkoi tämä ajatella omintakeisesti, eivätkä hänen ajatuksensa olleet hänen miehelleen suosiollisia. Kun juhlavalaistuksen jälkeen rakkauden lamppu, josta äsken puhuimme, on sammunut ja katselemme muotokuvaa tavallisessa päivänvalossa, niin miltä töherrykseltä se näyttääkään! Miten kömpelö muoto! Miten monien miesten ja vaimojen luulette kokevan tämän? Ja vaikka naisesta on tuskallista olla koko elämänsä ajaksi sidottuna hölmöön ja säädettynä rakastamaan ja kunnioittamaan pölkkypäätä, niin se on miehelle itselleen varmaankin vielä pahempaa, jos hänen hämärässä käsityksessään kangastaa tieto siitä, että tuo hänen orjansa ja juhtansa todellisuudessa on häntä ylempi olento, että vaimo, joka täyttää hänen käskynsä ja alistuu hänen mielensä mukaan, on hänen herransa, että vaimo voi ajatella tuhansia asioita, jotka eivät ole miehen samentuneiden aivojen saavutettavissa, ja että tuossa päässä, joka on tyynyllä hänen vieressään, on tuhansia tunteita, ajatusten ongelmoita, salaista halveksumista ja kapinamieltä, joiden olemassaolon hän vain hämärästi käsittää, kun ne varkain pilkistävät vaimon silmistä — rakkauden aarteita, jotka ovat tuomitut häviämään, kun ei ole yhtään kättä niitä poimimaan — suloisia kuvitelmia ja kauneuden ilmestyksiä, jotka kehittyisivät ja puhkeisivat kukkaan — terävä nero, joka loistaisi timantin lailla, jos se tuotaisiin aurinkoon; ja tyranni, jonka vallassa ne ovat, musertaa kaikkien näiden nuput, ajaa ne takaisin uumeniinsa kuten orjat vankeuteen ja pimeyteen ja kiivailee ulkopuolella, että hänen vankinsa kapinoi ja että hänen uskollisuudenvalan vannonut alamaisensa on tottelematon ja uppiniskainen. Samoin oli tuo lamppu sammuksissa Castlewoodin linnassa, ja varakreivi ja varakreivitär näkivät toisensa semmoisina kuin he todellisuudessa olivat. Kun varakreivitär oli sairastunut ja hänen kauneutensa oli senjälkeen vähentynyt, oli varakreivin lemmen hehku vaimoaan kohtaan kadonnut; varakreivin itserakkaus ja uskottomuus oli hävittänyt varakreivittären hupsun rakkauskuvitelman ja kunnioituksen. Rakkauden! — kukapa rakastaisi huonoa ja epämiellyttävää? Kunnioituksen! — kukapa kunnioittaisi alhaista ja aistillista? Eivät kaikki avioliittovalat, jotka ovat vannotut kaikkien maailman pappien, kardinaalien, lähetyssaarnaajain, multien ja rabbien edessä, voi sitoa tuohon kauheaan liittoon. Tämä aviopari eli siis erillään; vaimo onnellisena, kun hänen suotiin rakastaa ja vaalia lapsiaan (jotka eivät milloinkaan hänen tahdostaan olleet poissa hänen luotaan), ja kiitollisena, kun oli pelastanut tällaiset aarteet siitä haaksirikosta, jossa paras osa hänen sydäntään hukkui.

Näillä pienokaisilla ei ollut ketään opettajaa, lukuunottamatta äitiänsä ja tohtori Tusheria, joka tilapäisesti opetti uskontoa, ja he olivat edistyneet paremmin kuin odottaa sopi opettajan johdossa, joka oli niin hemmoitteleva ja rakastava kuin lady Castlewood. Beatrix osasi laulaa ja tanssia kuin hengetär. Hänen laulunsa oli hänen isälleen ihastus päivällisen jälkeen. Beatrix hallitsi taloa pienin itsevaltiaan oikuin, joita hänen vanhempansa imartelivat ja nauroivat. Hän oli jo kauan sitten oivaltanut kirkkaiden silmiensä arvon ja piti mielistelyharjoituksia in corpore vili[halvassa seurapiirissä] maalaisten ja maalaisherrain parissa, kunnes saattoi valmistautua valloittamaan maailmaa ja hienostoa. Hän lisäsi uuden nauharuusukkeen pukuunsa Harry Esmondin kunniaksi, käytti silmiensä viehätysvoimaa ja suuntasi nuoret hymynsä häneen; tämä kaikki huvitti suuresti tuota nuorta miestä ja ilostutti hänen isäänsä, joka nauroi äänekästä nauruaan ja yllytti tytärtään tämän tuhansiin ilveihin. Lady Castlewood tarkkasi lasta vakavana ja surullisena. Tyttönen vastaili ärtyisästi äidilleen, mutta vakuutteli innokkaasti rakkauttaan ja lupasi parannusta; ja hän oli yhtä valmis itkemään (pienen, hänen oman huimapäisyytensä aiheuttaman riidan jälkeen), kunnes oli voittanut takaisin äitinsä suosion kuin uhatakseen lempeän rouvan mielenrauhaa uusilla levottoman turhamaisuuden puuskilla. Äitinsä surullisia katseita hän pakeni isänsä istuimelle ja puolihumalaiseen nauruun. Hän yllytti jo näin toisen toista vastaan, ja tuo pikkuinen veijari oli mielissään pikku ilkeyksistään, joiden tekotaidon hän jo niin aikaisin osasi.

Castlewoodin nuorta perillistä hemmoittelivat piloille sekä isä että äiti. Hän otti vastaan heidän hyväilynsä niinkuin miehet ja aivan kuin ne olisivat olleet hänen oikeutensa. Hänellä oli haukkansa ja lintukoiransa, pieni hevosensa ja vainukoiransa. Hän oli oppinut ratsastamaan, juomaan ja ampumaan lennosta; hän otti esimerkkiä herra isästään siinä, että hänellä oli pikkuinen hovinsa, kuten tulevalla perijällä tulikin olla; hovin muodostivat metsästäjän ja puunhakkaajan pojat. Jos pojalla oli päänsärky, oli hänen äitinsä yhtä säikähtänyt kuin jos rutto olisi ollut talossa. Varakreivi nauroi ja laski leikkiä jyrkkään tapaansa (tämä sattui uudenvuodenpäivän jälkeisenä päivänä, päänsärky johtui liiallisesta herkkulihapiirakan syömisestä) ja sanoi kiroten kuten tavallisesti: "Perhana vie, Harry Esmond, miten vaimoni huolehtii poikani päänkivistyksestä. Hän oli ennen huolissaan minustakin, poikaseni (ojennapa malja, Harry) ja pelästyksissään, jos minulla oli päänsärky, ennen muinoin. Hän ei välitä minun päästäni nyt. Semmoisia ne ovat — naiset — kaikki samaa maata, Harry, kaikki pettureita sydämissään. Pidä kiinni yliopistosta — pidä kiinni punssista ja vanhasta oluesta — äläkä koskaan katso naiseen, joka on sievempi vanhaa kuonanaamaista siivoojamuijaa. Se on minun neuvoni."

Varakreivin tapana oli singahutella tämänluonteisia pilapuheita vaimonsa ja lastensakin saapuvilla ollessa, aterioiden aikana — kömpelöitä, katkeria ivapuheita, jotka loukkasivat myladya monta monituista kertaa, vaikka hän ei aina ollut kuulevinaan, ja jotka silloin tällöin osuivat maaliinsa ja saivat uhriparan peräytymään (kuten saattoi nähdä hänen punoittavista poskistaan ja kyyneltyneistä silmistään), mutta toisinaan kiihoittivat hänet vihaan ja vastustukseen, jolloin hän vastaukseksi näihin raskaisiin nuoliin singahutti takaisin värisevän vastauksen. Pari ei ollut onnellinen, eikä myöskään ollut onnellista olla heidän luonaan. Voi, että nuoruuden rakkaus ja totuus päättyy tällaiseen katkeruuteen ja vararikkoon! Mikään ihme ei ole nähdä nuoren parin rakastavan toisiaan — mutta nähdä vanhan parin rakastavan tosiaan, se on paras kaikista näyistä. Harry Esmondista tuli molempien uskottu, — toisin sanoen varakreivi kertoi nuorukaiselle kaikki surunsa ja kärsimänsä vääryydet (jotka olivat lordi Castlewoodin itsensä aiheuttamia), ja Harry arvasi varakreivittären surut. Harryn rakkaus johti hänet helposti läpi sen ulkokultaisuuden, jonka peitossa lady Castlewood näki hyväksi tavallisesti kulkea, ja hän näki ladyn sydämeen koskevan, vaikka hänen kasvonsa hymyilivät. Vaikea temppu naisen elämässä on tuon naamion säilyttäminen, jota maailma vaatii heidän käyttämään. Mutta suurempaa rikosta ei ole kuin että nainen osoittaa saavansa väärää kohtelua ja olevansa onneton, vaikkapa niin olisikin. Maailma vaatii säälimättä häntä näyttämään iloiselta; ja meidän naistemme, kuten Malabarin vaimojen, on kuljettava hymyilevinä ja maalattuina uhratakseen itsensä miestensä mukana, ja heidän sukulaisensa ovat kaikkein innokkaimpia pakottamaan heitä velvollisuuttaan täyttämään ja hyvähuudoin ja kiitoksin tukahuttamaan ja vaimentamaan heidän tuskanhuutonsa.

Niinpä Harry Esmond melkein huomaamattaan tutustui isäntänsä perheen surulliseen salaisuuteen. Kaksi vuotta aikaisemmin ei hän ollut sitä älynnyt, sillä hän ei voinut sitä silloin ymmärtää; mutta lukeminen ja ajatteleminen ja ihmisten tutkiminen oli häntä vanhentanut, ja erään elämän, joka todellisuudessa ei ollut milloinkaan ollut oikein onnellinen, syvin suru paljastui hänelle, kun hänen täytyi pakostakin ymmärtää ja sääliä surua, jota huojentamaan hän oli aivan voimaton.

On sanottu, ettei mylord koskaan tahtonut tehdä alamaisuusvalaansa eikä ottaa vastaan paikkaansa Irlannin kuningaskunnan ylimyksenä — Irlannissa hänellä olikin tiluksia vain nimeksi; ja hän kieltäytyi vastaanottamasta Englannin päärin arvoa, jonka kuningas Wilhelmin hallitus hänelle tarjosi lahjoakseen hänet uskollisuuteen.

Hän olisi saattanut vastaanottaa tämän, ja epäilemättä olisikin sen tehnyt, ellei hänen vaimonsa olisi sitä innokkaasti vastustanut; mylady hallitsi puolisonsa mielipiteitä paremmin kuin hänen käytöstään; hän oli sydämellinen ja suoramielinen nainen, jolla oli vain yksi uskon ja oikeuden ohje, eikä hän milloinkaan tahtonut hairahtua uskollisuudestaan maanpaossa olevaa kuninkaallista perhettä kohtaan tai tunnustaa muuta valtiasta kuin kuningas Jaakon. Ja vaikka hän tyytyi tottelevaisuuteen vallassa olevaa hallitusta kohtaan, ei mikään kiusaus voinut häntä pakottaa tunnustamaan Oranian prinssiä oikeaksi hallitsijaksi; eikä hän sallinut miehensäkään tätä siksi tunnustaa. Niinpä siis lordi Castlewood tuskin koko elinaikanansa vannoi uskollisuuden valaansa, vaikka hänen kieltäytymisensä aiheuttikin hänelle monta kärsimystä ja teki hänet synkäksi ja huonotuuliseksi.

Vallankumouksen jälkeisenä vuonna ja koko kuningas Wilhelmin elinajan tiedetään punotun yhtämittaisia juonia karkoitetun perheen valtaanpalauttamiseksi; mutta jos lordi Castlewood otti näihin ollenkaan osaa, kuten on mahdollista, kesti sitä vain lyhyen ajan ja silloin kuin Harry Esmond oli liian nuori tutustuakseen sellaisiin tärkeisiin salaisuuksiin.

Vuonna 1695 suunniteltiin sir John Fenwickin, eversti Lowickin ja muiden salaliitto; aiottiin asettua väijytykseen kuningas Wilhelmin tullessa Hampton Courtista Lontooseen ja muodostettiin salainen suunnitelma, johon suuri joukko aatelia ja ylhäisiä otti osaa. Silloin ilmestyi isä Holt Castlewoodiin ja toi mukanaan nuoren ystävän, erään herran, jota sekä mylord että isä, kuten oli helppo huomata, kohtelivat tavattoman kunnioittavasti. Harry Esmond näki tämän herran ja tunsi ja muisti hänet myöhemmin elämänsä varrella, kuten aikanaan osoitetaan. Ei hänellä nykyisin myöskään ole epäilystä siitä, että herra varakreivi oli jotenkin sekaantunut näihin toimiin, joissa kaikissa oli mukana isä Holt, joka matkusteli sinne tänne monenmoisten eri nimien ja valepukujen suojassa. Isän toveri kulki kapteeni Jamesin nimellä; jälkeenpäin Harry Esmond näki tämän toisennäköisenä ja aivan eri nimellä.

Seuraavana vuonna pantiin toimeen historiallinen Fenwick-salaliitto, joka päättyi sir Johnin ja useiden muiden mestaukseen; salaliittolaiset kärsivät miehekkäästi rangaistuksensa; heitä saattoi Tyburniin myladyn isä, tuomiorovasti Armstrong, mr. Collier sekä muutamat muut vankat uskollisuuden valaansa vannomattomat kirkonmiehet, jotka antoivat heille synninpäästön hirsipuun juurella.