On tunnettua, että kun sir John tuli paljastetuksi, saatiin, selville suuri joukko salaliittoon osallisien herrain nimiä, mutta silloin prinssi jalomielisen viisaasti ja lempeästi poltti hänelle hankitun luettelon salaliittolaisista ja sanoi, ettei hän halunnut tietää asiasta sen enempää. Tämän jälkeen lordi Castlewood vannoi pyhän valan, ettei hän milloinkaan, taivas häntä siihen auttakoon, enää ottaisi osaa mihinkään toimenpiteeseen tuota urhoollista ja hyväsydämistä miestä vastaan; ja samoin hän vastasi Holtille, kun tuo väsymätön pappi kävi hänen luonaan ja olisi toivonut lordin ottavan osaa uuteen salaliittoon. Tämän jälkeen mylord puhui aina kuningas Wilhelmistä mitä viisaimpana, urhoollisimpana ja suurimpana miehenä — mikä tämä epäilemättä olikin. Mylady Esmond puolestaan sanoi, ettei hän milloinkaan saattanut antaa kuninkaalle anteeksi ensiksikään sitä, että tämä oli häätänyt appiukkonsa valtaistuimeltaan ja toiseksi sitä, ettei tämä ollut uskollinen vaimolleen, prinsessa Marialle. Luulen tosiaankin, että vaikka itse Nero nousisi haudastaan ja tulisi Englannin kuninkaaksi ja hyväksi aviomieheksi, naiset antaisivat hänelle synnit anteeksi. Varakreivi nauroi vaimonsa vastaväitteille — tuollainen hyveen mittapuu ei hänestä oikein soveltunut.
Viimeinen neuvottelu, joka mr. Holtilla oli varakreivin kanssa, tapahtui, kun Harry oli tullut kotiin yliopistosta viettämään ensimmäistä loma-aikaansa (Harry näki entisen opettajansa vain puolen tunnin ajan eikä puhunut mitään kahdenkesken tämän kanssa), ja heidän keskustelunsa, mitä se sitten lienee ollutkin, saattoi herra varakreivin kovin kiihdyksiin — jopa siinä määrin, että hänen vaimonsa ja nuori sukulaisensa Harry Esmond eivät saattaneet olla huomaamatta hänen levottomuuttaan. Kun Holt oli mennyt, työnsi varakreivi Esmondin luotaan ja kohteli häntä sitten taas mitä huomaavaisimmin. Hän karttoi vaimonsa kysymyksiä ja katsoi lapsiinsa synkin ja huolestunein kasvoin mutisten: "Lapsi parat — lapsi parat!" tavalla, joka ei voinut olla mitä suurimmassa määrin huolestuttamatta niitä, joiden elämänä oli häntä palvella ja totella. Tämän synkkyyden tulkitsi jokainen, joka piti silmällä lordi Castlewoodia, oman mielensä mukaan.
Varakreivitär sanoi naurahtaen julman katkerasti: "Varmaankin on tuo olento Hextonissa ollut sairaana tai torunut häntä" (sillä varakreivin hulluus mrs. Marwoodiin nähden tunnettiin liiankin hyvin). Nuori Esmond pelkäsi varakreivin raha-asiain tilaa, jonka hän tunsi, ja että menot, jotka aina olivat hänen tuloja suuremmat, olivat aiheuttaneet lordi Castlewoodin levottomuuden.
Eräs niistä syistä, joiden vuoksi herra varakreivi oli ottanut nuoren Esmondin erikoiseen suosioonsa, oli mitätön seikka, jota ei ole mainittu; se oli eräs tapaturma, joka oli onneksi Henry Esmondille. Vain muutamia kuukausia varakreivin Castlewoodiin tulon jälkeen talvisaikaan, nuori kreivi, joka silloin oli pieni mekkopukuinen poika juoksenteli huoneissa. Sattui sitten päivällisen jälkeen, että pikku Frank oli isänsä seurassa, joka nukahti viininsä ääreen huolehtimatta lapsesta, joka ryömi tulisijalle. Kaikeksi onneksi Esmondin emäntä lähetti hänet poikaa hakemaan, juuri kun kekäle oli sytyttänyt tuleen tuon kirkuvan pikku viikarin vaatteet. Esmond syöksyi esiin ja repi puvun pois pienokaisen yltä, niin että hänen omat kätensä paloivat pahemmin kuin lapsi, joka pikemmin pelästyi kuin sai vammoja tässä tapaturmassa. Mutta sattuman varassa oli, että päättäväinen henkilö juuri sillä hetkellä tuli huoneeseen, muuten varmaankin lapsi olisi palanut kuoliaaksi, sillä varakreivi nukkui juotuaan hyvin raskaasti eikä herännyt niin valppaana kuin tulee miehen, jonka on taisteltava vaaraa vastaan.
Aina tämän jälkeen tuo isä puhui katumuksestaan ja nöyryydestään soimaten itseään juopoksi tyhjäntoimittajaksi ja vakuutteli ihailevansa Harry Esmondia, jotahan nimitti sankariksi vain siksi, että tämä oli tehnyt hyvin pienen palveluksen. Varakreivi kohteli lempeästi poikansa hengen pelastajaa ja Harrystä tuli aivan kuin perheen jäsen. Hänen palohaavojaan hoiti mitä suurimmalla huolellisuudella hänen lempeä emäntänsä, joka sanoi, että taivas oli lähettänyt tämän hänen lastensa suojelijaksi ja että hän oli rakastava Harryä koko elämänsä ajan. Ja tämän jälkeen Harry tuli perheensä ja rakkaan emäntänsä uskoon. Hänen kääntymisensä johtui enemmän siitä suuresta rakkaudesta ja lempeydestä, joka oli kehittynyt tässä pienessä perheessä kuin tuomiorovasti Armstrongin kehoituksista (vaikka näillä olikin häneen suuri vaikutusvoima). Uuden uskonsa tunnustajana hän on aina senjälkeen pysynytkin. Mitä tulee tohtori Tusherin kehumisiin, että hän muka oli tämän kääntymisen aiheuttaja — niin halveksi mr. Esmond jo näinä nuoruutensa päivinä tohtoria siinä määrin, että jos Tusher olisi pyytänyt häntä jotain uskomaan (jota hän ei tehnytkään, eikä milloinkaan sekaantunut koko asiaan), olisi Harry heti pannut asian todenperäisyyden kyseenalaiseksi.
Mylady joi harvoin viiniä, mutta määrättyinä vuoden päivinä, kuten syntymäpäivinä (Harry-paralla ei milloinkaan sellaista ollut) ja vuosipäivinä hän maistoi vähäisen; ja tämä päivä, joulukuun 29:s, oli sellainen. Tämän vuoden, siis 1696:n lopussa, oli ehkä neljätoista päivää kulunut mr. Holtin viimeisestä vierailusta, kun lordi Castlewood yhä hyvin synkkämielisenä istui pöydän ääressä — silloin mylady pyysi palvelijaa tuomaan hänelle lasin viiniä ja, katsellen mieheensä ja hymyillen suloisinta hymyään sanoi: — "Mylord, ettekö tekin täytä lasianne ja salli minun esittää maljaa?"
"Mikä nyt on, Rachel?" sanoi tämä ojentaen tyhjän lasinsa täytettäväksi.
"On joulukuun 29:s päivä", sanoi mylady näyttäen hellän kiitolliselta, "ja maljani on, Harryn malja — Jumala siunatkoon häntä, joka pelasti poikani hengen."
Mylord katsahti Harry Esmondiin tiukasti ja joi maljan; mutta paukahutti sen pöytään heti ja huokaisten nousi ja poistui huoneesta. Mikä oli vikana? Tiesimme kaikki, että jokin suuri suru vaivasi häntä.
Harry Esmond ei tietänyt, oliko lordi älykkäästi keinotellen rikastunut vai oliko hän saanut lahjoituksia, joiden avulla hänen oli mahdollista pitää suurempaa taloutta ja elää vähemmän säästeliäästi kuin tähän asti; Castlewoodin talo vaati nyt paljon suurempia kustannuksia kuin ensimmäisinä vuosina varakreivin tulon jälkeen. Talleissa oli enemmän hevosia ja linnassa enemmän palvelijoita, ja paljon enemmän vieraita tuli ja meni nyt kuin ennen, vaikka silloinkin oli ollut vaikeata edes kaikkein ankarinta säästäväisyyttä noudattamalla pitää taloa hänen ylhäisyytensä arvon mukaisessa asussa ja säilyttää tilat velattomina. Ja suurta älykkäisyyttä ei tarvittu havaitsemaan, että useat Castlewoodin uusista tuttavista eivät miellyttäneet sen emäntää; ei silti, että hän koskaan olisi kohdellut heitä tai ketään kuolevaista muuten kuin kohteliaasti, mutta he olivat henkilöitä, jotka eivät saattaneet olla hänelle tervetulleita ja joiden seuraa niin hienostunut ja varovainen nainen tuskin saattoi haluta, lapsilleen. Sinne saapui juoppoja maalaisherroja joka taholta maaseutua; ne loilottivat laulujaan varakreivittären akkunain alla ja joivat itsensä humalaan varakreivin punssista ja oluesta. Tuli upseereja Hextonista; niiden seurassa pikku lordimme, pantiin kuulemaan keskustelua ja juomaan ja kiroamaan tavalla, joka sai tuon hienotunteisen ladyn vapisemaan poikansa puolesta. Esmond koetti häntä lohduttaa sanomalla, että hän tiesi yliopistokokemuksestaan, kuinka miehen täytyy ennemmin tai myöhemmin matkallaan maailman läpi joutua tämänlaiseen seuraan ja keskusteluun; ja ettei se haitannut mitään, jos kuuli sen kaksitoista tai kaksikymmenvuotiaana, koska nuorukaiset, jotka kauimmin pysyivät äitinsä hameen liepeissä ratkesivat useinkin rajuimmin hurjastelemaan. Mutta tyttärestään lady Castlewood oli eniten huolissaan peläten vaaraa, jonka hän luuli uhkaavan pikku Beatrixia isän hemmoittelun vuoksi (täytyy myöntää, että mylord erittäinkin näiden onnettomien kotoisten eripuraisuuksien jälkeen oli hillittömän kiivas puhuessaan lapsille vihaisena ollessaan; samoin hän oli liian tuttavallinen, ellemme sanoisi karkea, hyvällä tuulella ollessaan), ja seuraa, johon huolimaton lordi lapsensa vei.