Castlewoodin lähitienoilla on Sarkin-linna, jossa markiisitar Sark asui; tämän tiedettiin olleen kuningas Kaarle-vainajan rakastajattarena; ja tähän taloon, jonne, totta kyllä, suuri osa maalaisylimystöä meni, herra varakreivi tahtoi mennä, vieläpä viedä pienen tyttärensä ja poikansa leikkimään talon lasten kanssa. Lapsilla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä tuo talo oli loistava ja vastaanotto varsin ystävällinen. Mutta varakreivitär — epäilemättä varsin oikein — arveli, että sellaisen äidin lapset, jommoinen tuo huomattu lady Sark oli ollut, eivät voineet olla hyvää seuraa hänen kahdelle lapselleen, ja ilmaisi ajatuksensa miehelleen. Tämän puhetapa ei ollut todellakaan kaikkein lempeintä, milloin häntä vastusteltiin. Sanalla sanoen tästä asiasta syntyi perheriita, kuten oli syntynyt useista muista seikoista, eikä ladya pakotettu ainoastaan myöntymään — sillä miehen tahto oli laki, eikä lady lastensa nuoruuden tähden voinut sanoa näille, mikä hänen vastenmielisyytensä syynä oli, eikä mainita heille mitään muutakaan estettä — vaan hän koki lisäksi sen salaisen nöyryytyksen, että näki heidän palaavan ihastuneina uusiin ystäviinsä, kuormitettuna heidän antamillaan lahjoilla ja palaen halusta saada mennä takaisin sellaiseen riemujen tyyssijaan kuin Sarkin linna oli. Vuosi vuodelta tuo seura kävi varakreivittären mielestä yhä vaarallisemmaksi Beatrixille, joka lapsesta kasvoi naiseksi ja jonka päivittäin lisääntyvä kauneus ja useat luonteenheikkoudet puhkesivat esiin.
Harry Esmondin osana oli nähdä muuan vierailu, kun vanha lady Sark tuli Castlewoodin ladyn luokse; lady Sark tuli juhlallisesti kuuden kastanjanruskean hevosen vetämissä ajopeleissä, sinisin ohjaksin, paashi kummallakin vaunun astimella, kuski oli edessä ja aseellisia palvelijoita ratsastamassa hänen edellään ja jäljessään. Ja ellei olisi ollut ikävää nähdä lady Castlewoodin kasvoja, olisi ollut huvittavaa tarkastaa noiden kahden vihamiehen käytöstä — nuoremman naisen kylmää kärsivällisyyttä ja vanhemman horjumatonta hyväntuulisuutta. Lady Sark ei huomannut mitään loukkausta mitä ikinä hänen kilpailijattarensa tarkoittikin eikä lakannut hymyilemästä ja nauramasta ja imartelemasta lapsia tai lausumasta kohteliaisuuksia jokaiselle miehelle, naiselle, lapselle, jopa koirallekin tai tuolille ja pöydälle Castlewoodissa; niin altis hän oli ihailemaan kaikkea siellä. Hän ylisti lapsia ja toivoi — kuten hänellä oli syytäkin — että hänen oma perheensä olisi yhtä hyvin kasvatettu kuin nuo keruubit. Hän ei ollut nähnyt milloinkaan sellaista hipiää kuin Beatrix-kullan — vaikka olihan tällä oikeus siihen sekä isän että äidin puolelta — lady Castlewoodin hipiä olikin aivan ihmeteltävän raikas; ja lady Sark huokasi ajatellessaan, ettei hän ollut syntynyt kauniiksi naiseksi. Ja hän huomautti Harry Esmondille lumoavasti vielä vanhanakin hymyillen, että hän onnitteli tätä viisaudesta, jonka lady sanoi lukevansa hänen silmistään ja otsastaan, ja vannoi, ettei hän milloinkaan ottaisi tätä vastaan Sarkissa, ennenkuin hänen tyttärensä olivat poissa tieltä.
XII luku.
MYLORD MOHUN TULEE LUOKSEMME TUODEN MUKANAAN IKÄVYYKSIÄ.
Tämän vanhan ylimysnaisen seurueen myötä oli ratsastanut kaksi herraa — hänen poikansa, mylord Firebrace ja tämän ystävä, mylord Mohun — jotka molemmat Castlewoodin vieraanvarainen lordi erinomaisen ystävällisesti otti vastaan. Mylord Firebrace oli vain heikkojärkinen ja heikkojäseninen nuori aatelismies, pieni kasvultaan, heikko käsityskyvyltään, mikäli voimme päättää hänen keskustelustaan nuoren Esmondin kanssa; mutta toinen oli ulkomuodoltaan sievännäköinen nuorukainen, jolla oli bel air ja iloinen, rohkea, sotainen ulkomuoto, ja joka oli sen aikuisen historian mukaan jo valloittanut useita kaunottaria ja kunniamaljoja. Hän oli taistellut ja tehnyt valloituksia sekä Ranskassa että Flanderissa. Hän oli ottanut osaa useihin Badenin ruhtinaan Tonavanretkiin ja ollut näkemässä Wienin pelastusta turkkilaisten käsistä. Ja hän puhui sotaisista urotöistään miellyttävästi ja sotilaallisen miehekkäästi ja vapaasti, jolla hän ihastutti kaikkia kuulijoitansa Castlewoodissa; siellä ei oltu totuttu kohtaamaan niin miellyttävää seuratoveria.
Ensimmäisenä päivänä tämän jalon seurueen saapumisen jälkeen mylord ei tahtonut kuulla puhuttavankaan heidän poismenostaan ennen päivällistä ja vei mukanaan herrat, huvittaakseen heitä, ja jätti vaimonsa vanhan markiisittaren ja tämän tyttären seuraksi. Herrat tarkastivat talleja ja mylord Mohun ylisteli hevosia, vaikka niiden näkeminen oli pieni huvi; ja he kävelivät vanhan talon ja puistojen ympäri ja taistelivat Oliverin aikaisen piirityksen uudelleen. He pelasivat rakettipelin vanhalla pihalla ja mylord Castlewood voitti mylord Mohunin, joka sanoi pitävänsä pallopelistä yli kaiken ja pian palaavansa Castlewoodin kostamaan. Päivällisen jälkeen he heittivät kiekkoa ja joivat punssia viheriällä pengermällä, ja erotessaan he olivat uskollisuudenvalan tehneitä ystäviä; mylord suuteli tuota toista lordia, ennenkuin tämä kiipesi ratsulleen julistaen hänet parhaaksi toveriksi, mitä oli kohdannut pitkiin, pitkiin aikoihin. Aina iltamyöhään asti ei lordi Castlewood, piippuaan poltellen, lakannut puhumasta Harry Esmondille uudesta ystävästään; eikä lordi tosiaankaan herennyt hänestä puhumasta, ennenkuin oli niin päissään, ettei enää kyennyt selvästi puhumaan.
Aamiaisella seuraavana päivänä uudistui sama puhe, ja kun mylady sanoi, että lordi Mohunin ulkonäössä ja puhetavassa oli jotain vapaata, joka ei ladyssä herättänyt luottamusta tähän, virkkoi hänen miehensä, nauraen ja vannoen tavalliseen tapaansa, ettei hän milloinkaan ollut pitänyt miehestä, naisesta eikä eläimestä, jolle ei varakreivitär aina varmasti olisi tullut mustasukkaiseksi, ja että Mohun oli sievin mies Englannissa ja että hän toivoi saavansa tätä tavata usein niin kauan kuin tämä oli maaseudulla ja että hän aikoi ilmoittaa Mohunille mitä rouva Tekokaino oli hänestä sanonut.
"Totta kyllä on", sanoi lady Castlewood, "että pidän hänen keskustelustaan varsin paljon. Se on huvittavampaa kuin useimpien tuntemieni henkilöiden. Myönnän, että pidin sitä liian vapaana; ei siinä suhteessa mitä hän sanoi, vaan pikemminkin siinä, mitä hän tuntui tarkoittavan."
"Pyh! teidän armonne ei tunne maailmaa", virkkoi hänen miehensä, "ja olette aina ollut yhtä turhanaikainen kuin ollessanne viisitoistavuotias neitonen."
"Ette havainnut minussa mitään vikaa, kun olin viisitoistavuotias neitonen."