"Herranen aika, rouva, te olette käynyt liian vanhaksi ruvetaksenne enää lasten esiliinoihin; tottakai minun on päätettävä minkälaiseen seuraan vaimoni joutuu", sanoi mylord iskien nyrkkiä pöytään.
"En tosiaankaan, Francis, ole milloinkaan muuta ajatellutkaan", vastasi varakreivitär nousten ja kumartaen hänelle; kumarruksessa oli kuuliaisuutta, mutta myöskin uhkaa; niinkin myötämielinen katsoja kuin Harry Esmond saattoi nähdä siitä, miten toivottomasti he olivat erossa toisistaan — mikä suuri erimielisyyden ja epäsovun kuilu oli heidän välillään.
"Siunatkoon! Mohun on paras mies Englannissa ja minä kutsun hänet tänne tuon naisen kiusallakin. Oletko milloinkaan nähnyt niin kylmää röyhkeyttä kuin tuo, Harry? Noin hän kohtelee minua", hän jatkoi vihan vallassa, ja hänen kasvonsa kävivät punaisiksi, kun hän puristi kätensä nyrkkiin ja jatkoi: "En ole ihminenkään omassa talossani. Minut pantaisiin tuon papintyttären nöyräksi palvelijaksi. Kautta Juppiterin! Tahtoisin kernaammin, että hän heittäisi ruuan silmilleni kuin ilkkuu minulle tuolla tavoin. Hän häpäisee minua lastemme edessä kirotuilla ilmeillään; ja puhuu varmasti Frankille ja Beatylle, että isä on hylky, ja että heidän tulee halveksia minua."
"Todellakaan, todellakaan, sir, en ole koskaan kuullut hänen puhuvan teistä sanaakaan muuten kuin kunnioittavasti", puuttui Harry Esmond puheeseen.
"Et, piru vie! Kunpa hän edes puhuisi! mutta sitä hän ei tee. Hän halveksii minua ja on vaiti. Hän pysyttelee minusta erillään aivan kuin olisin ruttoinen. Voi turkinpippuri! kuinka hän kerran piti rutostaan. Ja kun tulin kosimaan, niin olisitpa nähnyt neitosen punastuvan, punastuvan aivan punaiseksi, herra nähköön, ilosta. No mitä luulet hänen minulle sanoneen, Harry? Hän sanoi itse, kun tein hänelle pilaa hänen hitonmoisista hymyilevistä punaposkistaan: 'Niin tehdään Saint James-palatsissakin: Kohotan ylös punaisen lippuni, kun kuninkaani tulee.' Hän näes, tarkoitti, että minä olin kuningas. Ja katsopas nyt häntä, sir! Luulenpa, että hän olisi iloissaan, jos olisin kuollut; ja kuollut olen ollutkin hänelle nämä viisi vuotta — aina siitä lähtien kun teissä kaikissa oli rokko; hän ei koskaan voinut antaa minulle anteeksi, että lähdin pois."
"Vaikka se totisesti oli vaikeata, mylord, niin luulen emäntäni antaneen sen anteeksi", sanoi Harry Esmond. "Ja muistakaa, miten innokkaasti hän odotti teidän ylhäisyytenne paluuta ja kuinka surullisena hän kääntyi pois, kun näki teidän kylmät katseenne."
"Hitto vie!" huudahti mylord, "olisiko minun pitänyt jäädä tänne ja hankkia rokko itseeni? Mitä perhanan hyötyä siitä olisi ollut? Vaarassa olen mies siinä missä kuka muu tahansa, mutta en mene tarpeettomaan vaaraan — ei ole pelkoakaan. Kiitoksia paljon tyhjästä. Ja — ja sinä nyökytät päätäsi ja tiedän varsin hyvin, Harry-pastori, mitä tarkoitat. Oli tuo — tuo toinen juttu, joka häntä suututti. Mutta eikö vaimo voi koskaan antaa anteeksi miehelle, jonka jalka vähän luiskahtaa? Pidätkö minua pyhimyksenä?"
"Tosiaankaan, sir, en pidä", myönsi Harry hymyillen.
"Sen ajan jälkeen vaimoni on ollut kylmä kuin Charing Grossin patsas. Vakuutan, Henry, ettei hänessä ole hituistakaan anteeksiantavaisuutta. Hänen kylmyytensä jäädyttää koko elämäni ja ajaa minut punssimaljan ääreen tai ajelemaan ympäri maan. Lapseni eivät ole minun lapsiani, vaan hänen, ollessamme yhdessä. Vain silloin, kun hän ei ole näkemässä kirottuine kylmine katseineen, jotka lävistävät minut, tulevat he luokseni ja ainoastaan silloin uskallan antaa heille edes suukonkaan; ja siksi, Harry, vien heidät toisten koteihin hyväilläkseni heitä siellä. Minut tappaa tuon ylpeän naisen hyveellisyyskin. Hyveellisyys! Antakaa minulle hyveellisyyttä, joka voi antaa anteeksi; antakaa minulle hyveellisyyttä, joka ei ajattele itsesäilytystä, vaan toisten ihmisten onnelliseksi tekemistä. Piru vie, mitäpä haittaa arpi tai pari, jos saa ne ystävää hädästä auttaessaan."
Ja mylord löi uudestaan nyrkkinsä pöytään ja otti pitkän siemauksen juomamaljasta. Harry Esmond kuunteli häntä ihaillen ja ajatteli, miten tämä uhrautuvaisuuden saarnaajaparka oli karannut pakoon rokkoa, jonka hänen vaimonsa oli niin tyytyväisenä kestänyt ja joka tauti oli ollut niin suurena eripuraisuuden aiheena kaikkien tämän perheen jäsenten elämässä. "Miten hyvin ihmiset sentään saarnaavat", ajatteli nuorukainen, "ja kukin on oman saarnansa valaisevana esimerkkinä! Itsekullakin on oma kertomuksensa riidasta, vieläpä tosikertomuksensa, ja molemmat ovat oikeassa tai väärässä, miten vain halutaan!" Harryn sisimpään sydämeen koski niiden taistelujen ja tuskien näkeminen, jotka repivät tämän hyvän, miehekkään ystävän ja suojelijan sydäntä.