"Se olisi ylevä lähettilästoimi, ja onnellinen toimi myöskin, jos voisin yhdistää teidät ja mylordin", vastasi Esmond.
"Otaksun, että olette nyt toimenne täyttänyt, sir. Sievä toimi teidän perille saatettavaksenne. En tiedä onko Cambridgen filosofianne vai aika muuttanut teidän ajatuskantanne", jatkoi lady Castlewood yhä ivalliseen sävyyn. "Varmaankin olette myöskin oppinut pitämään juopottelemisesta ja nikottelemaan viinin ja punssin ääressä — mikä on teidän ylhäisyytenne lempijuoma? Varmaankin myös poikkeatte 'Ruusuun' matkustaessanne Lontoon läpi, ja varmaan teillä on tuttavanne Covent Gardenissa. Nöyrin palvelijanne, sir, sekä päämiehen että lähettilään, sekä herran että — että lakeijan."
"Taivaan tähden! madame", huudahti Harry, "mitä olen tehnyt, että noin jo toisen kerran loukkaatte minua? Tahdotteko minun punastuvan siitä, mistä ennen olin ylpeä, siitä, että elin teidän armoillanne? Suurin iloni on palvella teitä (sen hyväksi antaisin henkeni), te tiedätte, lähinnä suurin onneni on saada teiltä suosionosoitus. Mitä pahaa olen teille tehnyt, kun minua näin haavoitatte, julma nainen?"
"Mitäkö pahaa?" sanoi hän, katsellen Esmondiin leimuavin silmin.
"No, eipä mitään, — ei mitään mitä itse tietäisit, Harry, tai jota voisit auttaa. Miksi toitkaan tänne rokon", hän lisäsi oltuaan hetken vaiti, "Castlewoodin kylästä? Et voinut sille mitään, ethän? Kukapa meistä tietää, minne kohtalo meidät vie? Mutta siihen asti olimme kaikki onnellisia, Henry." Ja Harry poistui tästä keskustelusta ajatellen yhä, että vieraantuminen hänen isäntänsä ja rakastetun emäntänsä välillä oli parannettavissa ja että he molemmat tunsivat suurta sydämen kiintymystä toisiinsa.
Kiintymys lordi Mohunin ja Castlewoodin välillä näytti yhä kasvavan, niin kauan kuin edellinen viipyi maaseudulla, eikä ainakaan lordi Castlewood milloinkaan näyttänyt onnelliselta ollessaan poissa uuden toverinsa luota. He urheilivat yhdessä, joivat sekä pelasivat kiekkoa ja tennistä. Mylord Castlewood saattoi mennä kolmeksi päiväksi Sarkiin ja tuoda mukanaan lordi Mohunin Castlewoodiin, jossa lordi Mohun olikin kaikille hyvin tervetullut sillä hänellä oli leikkipuheita tai uusi huiman meluinen leikki lapsille, kaikki kaupungin uutiset lordille ja musiikkia ja kohteliaisuuksia ja yllinkyllin beau langage'a myladylle ja Harry Esmondille, joka ei milloinkaan väsynyt kuuntelemaan tämän kertomuksia sotaretkistä ja elämästä Wienissä, Venetsiassa ja Pariisissa, ja kuuluisista eurooppalaisista kaupungeista, joissa hän oli käynyt sekä rauhan että sodan aikana. Ja hän lauloi myladyn klaveerin ääressä ja pelasi korttia tai lautapeliä tai uutta biljardipeliä mylordin kanssa (jonka hän aina voitti); hän oli aina täysin iloinen ja hänen käytöksessään oli eräänlaista miehekästä suloa, joka tosin paljasti hieman leirielämää ja Alsatiata, mutta jolla kuitenkin oli viehätyksensä ja joka leimasi hänet gentlemanniksi. Ja hänen käyttäytymisensä lady Castlewoodia kohtaan oli niin altista ja kunnioittavaa, että tältä pian häipyivät ensimmäiset epämiellyttävät tunteet, — niin, rupesipa hän vielä ennen pitkää huolehtimaan hänen henkisestä tilastaan ja toivomaan hänen parempaan kääntymistään lainaten hänelle hengellisiä kirjoja, joita lordi lupasi kuuliaisena tutkia. Mylord Mohun puhui ladyn kanssa parannuksen teosta ja hiljaiseen elämään asettumisesta, hovista ja kaupungista poistumisesta ja maapalstan ostamisesta lähistöltä; mutta kun nuo kaksi lordia olivat burgundilaisviininsä ääressä päivällisen jälkeen kahdenkesken, oli heidän puheensa kovin erilaista ja oli varsin vähän kysymystä lordi Mohunin parempaan elämään kääntymisestä. Kun he pääsivät toiseen pulloonsa, jätti Harry Esmond tavallisesti kahden kesken nämä jalot juopottelijat, jotka, vaikka he, Herra paratkoon, puhuivatkin varsin vapaasti hänen läsnäollessaan (hyvä Jumala, minkä kertomussarjan Alsatiasta ja Kevät-puutarhasta, kapakoista ja pelihuoneista, hovinaisista ja teatteridiivoista hän muistaakaan heidän hurskaasta keskustelustaan!) — vaikkakin he, kuten sanoin, keskustelivat Esmondin läsnäollessa vapaasti, näyttivät he kuitenkin iloisilta, kun hän poistui; ja sitten he joivat toisen pullon ja alkoivat sitten pelata korttia ja sitten tuli mylord Mohun hänen armonsa vastaanottohuoneeseen jättäen ilotoverinsa nukkumaan pois humalansa.
Sen aikuisten hienojen herrojen kunnianasiana oli menettää tai voittaa huikeasti kilpa-ajoissa tai kortti- ja arpapelissä; eikä milloinkaan voinut päättää näiden herrojen käytöksestä jälkeenpäin, kuka oli voittanut ja kuka hävinnyt heidän pelissään. Ja kun mylady vihjasi mylordille, että tämä pelasi enemmän kuin hyvä oli, työnsi tämä hänet luotaan "pyh" sanalla ja vakuutti, ettei mikään ollut tasaväkisempää kuin peli kahden gentlemannin välillä, jos he vain pitivät sitä yllä tarpeeksi kauan. Ja siitä saa olla varma, että nämä pitivät sitä yllä tarpeeksi kauan. Sen aikuinen maailmanmies kulutti usein neljänneksen päivästään korttiensa ääressä ja toisen neljänneksen juomiseen; olen tuntenut monta miellyttävää miestä, jotka saattoivat olla nerokkaitakin, valmiita antamaan sattuvan vastauksen ja tuhattaitoisia seuraelämän käänteissä, mutta jotka kovin hämmästyivät, jos heidän täytyi kirjoittaa enemmän kuin oma nimensä.
Tuskin on ainoatakaan ajattelevaa miestä tai naista, joka ei voisi katsella menneisiin elämänsä vaiheisiin ja muistaa jotain seikkaa, joka tapahtuessaan on saattanut näyttää perin mitättömältä, mutta silti on kääntänyt ja muuttanut koko hänen elämänsä juoksun. Niin on melkein meidän kaikkien laita kuin Massillonin loistavan kuningas Wilhelmin muotokuvan; jokin grain de sable[hiekanjyvä] turmelee tai tuhoaa meidät; ja niinpä myös kevyt, ilmaan singahutettu sana, vain pilalle hemmotellun lapsosen luonteen oikku, tuotti kokonaisen musertavan surujen taakan perheeseen, johon Harry Esmond kuului.
Tullessaan kotiin armaaseen Castlewoodiinsa kolmantena akateemisten vaiheittensa vuonna yliopistosta (jossa hän nyt oli saavuttanut hieman mainetta, koska hänen latinalainen runonsa Gloucesterin herttuan, Tanskan Anna-prinsessan pojan, kuolemasta oli tuottanut hänelle kunniamitalin ja johtanut hänet yliopistonerojen seuraan) havaitsi Esmond pienen ystävänsä ja oppilaansa Beatrixin kasvaneen äitiään pitemmäksi, hennoksi ja suloiseksi nuoreksi neidoksi, jonka posket kertoivat terveydestä ja ruusuista, jonka silmät olivat kuin tähtien tuike taivaan sinen takaa, jonka aaltoileva pronssinvärinen tukka kiemurteli ihanimman nuoren otsan yllä, mitä ihmissilmä on koskaan nähnyt, ja joka olennoltaan ja käytökseltään oli ylpeä ja kaunis, sellainen kuin on tuo kuuluisa antiikkinen Diana-metsästäjättären patsas. Yhdellä kertaa ylenkatseellinen, tulinen, hallitseva, silmin ja nuolin, jotka iskevät ja tappavat; ja Harry katsoi ja ihmetteli tätä nuorta olentoa ja vertasi häntä ajatuksissaan Artemikseen jousineen ja nuolineen, jotka sinkoavat surmaa Nioben lapsiin. Toisin ajoin oli hän kaino ja heltyvä kuin Luna, joka lempeästi paistaa Endymionille: tämä suloinen olento, tämä loistava Phoebe, oli vielä nuori eikä vielä ollut saavuttanut läheskään täyttä loistoaan, mutta oli jo kehittymäisillään ja loisti. Nuori yliopistoherramme, pää täynnä runollisia mielikuvia, sydän varmaankin sykähdellen määrittelemättömistä haluista, ihaili tätä nousevaa nuorta jumaluutta ja katsoi häneen (vaikka vain kuin johonkin "erikoiseen kirkkaaseen tähteen", joka oli kaukana hänen maastaan) loppumattoman ihastuksen ja ihmettelyn katsein. Tyttö oli ollut keimaileva melkein varhaisimmasta lapsuudestaan, kokeillut oikkujaan ja mustasukkaisuuttaan, vallattomia elkeitään ja kaikkivoittavia hyväilyjään kaikkiin, jotka tulivat hänen ulottuvilleen; hän pani palvelijattaret riitelemään keskenään lastenkamarissa ja harjoitteli silmiensä tehoa tallirenkiin ratsastaessaan tämän takana naisten satulalla.
Hän oli isän ja äidin lemmikki ja kiusankappale. Hän punoi salaisia juonia kummankin kanssa ja lahjoitti rakkautensa ja otti sen taas takaisin, kiusasi heitä herkeämättä kyynelin, hymyin, suudelmin, imarteluin; kun äiti oli vihainen, kuten usein sattui, juoksi hän isänsä luo ja ahdisti tämän selän takaa uhriaan; kun molemmat olivat häneen tyytymättömiä, luovutti hän hyväilynsä palvelijoille, tai odotti, kunnes saavutti takaisin vanhempainsa suosion joko saamalla heidät nauramaan ja ilostumaan, tai rauhoittaen heitä alistuvaisuudella ja teennäisellä nöyryydellä. Hän oli saevo laeta negotio[mieltynyt julmiin tekoihin], niinkuin tuo huikenteleva jumalatar, jota Horatius kuvaa ja jonka "pahanilkisestä ilosta" eräs meidän suuri runoilijamme on kirjoittanut niin jalosti — runoilija, joka, vaikka olikin kuuluisa ja sankarillinen, ei ollut tarpeeksi vahva vastustamaan naisten kiduttavia juonia.