Vain kolme vuotta sitten tuo lapsi, joka silloin oli vain kymmenvuotias, oli ollut vähällä saada aikaan riidan Harry Esmondin ja tämän toverin, hyväluontoisen, kylmäkiskoisen Thomas Tusherin välille, joka ei koskaan omasta tahdostaan riidellyt kenenkään kanssa; Miss Beatrix oli silloin ilmaissut tälle erään tyhmän pilan, jonka Harry oli lausunut tästä (se oli mitä turhanaikaisin, mitättömin leikkipuhe, vaikka se johtikin kaksi vanhaa ystävystä melkein nyrkkitappeluun asti, ja luulen, että sellainen tappelu olisikin suuresti miellyttänyt tyttöä); ja siitä päivästä Tom karttoi Beatrixia, ja Beatrix kunnioitti Tomia ja hyvitteli tätä uupumattomiin aina, kun he kohtasivat toisensa. Mutta Harry oli paljon helpompi lepyttää, koska hän enemmän rakasti lasta; ja kun Beatrix teki ilkeyttä, käytti purevaa puhetapaa tai aiheutti ystävilleen tuskaa, hän pujahti rikoksestaan, ei myöntämällä sen tehneensä tai valittaen sitä, vaan julistamalla itsensä syyttömäksi ja vakuuttaen syyttömyyttään niin herkeämättä ja muka niin teeskentelemättömästi, että oli mahdotonta epäillä hänen selityksiään. Lapsuudessaan hän teki vain pieniä ilkeyksiä; mutta hänen voimansa tuli tuhoisammaksi, kun hän vanheni — kuin kissanpoikasen, joka ensin leikkii pallolla ja sitten syöksähtää linnun kimppuun ja surmaa sen. Ei pidä luulla, että Harry Esmondilla oli kaikki tämä kokemus jo varhaisella elämänsä asteella, jonka historiaa hän nyt kirjoittaa; useat seikat, joista tässä huomautetaan, hän tuli tuntemaan vasta myöhempinä päivinään. Melkein kaikki mitä Beatrix teki tai tuhosi näytti hänestä silloin ja useita vuosia jälkeenpäinkin hyvältä, tai ainakin puolustettavalta.
Tapahtui siis, että Harry Esmond tuli kotiin Castlewoodiin viimeiselle loma-ajalleen. Hänellä oli hyviä toiveita päästä collegensa jäseneksi, päätettyään lopultakin ohjata pyrintönsä siihen suuntaan. Oli ensimmäinen vuosi nykyistä vuosisataa ja mr. Esmond (mikäli hän tiesi syntymäaikaansa), oli silloin kaksikymmentäkaksivuotias. Hän havaitsi entisen oppilaansa kehkeytyneen kaunottareksi, jota olemme kuvailleet, ja lupaavan vielä enemmän. Hänen veljensä, mylordin poika oli sievännäköinen, huimapäinen, urhea poika, jalomielinen ja suoraluontoinen, kaikille hyvä, lukuunottamatta kai sisartaan, jonka kanssa Frank oli sotajalalla (eikä syynä siihen ollut hän, vaan Beatrix), — ihaili äitiään, jonka ilo hän oli ja oli tämän puolella niissä onnettomissa aviollisissa eripuraisuuksissa, jotka nyt olivat taukoamattomia; Beatrix neito sitävastoin tietysti oli isänsä puolella. Kun perheen päät joutuvat epäsopuun, lankee luonnostaan, että heistä riippuvaiset tunnustavat jommankumman puolueen värejä; ja keskusteluissa palvelijain salissa ja tallissa saattoi Harry, jolla oli varhain kehittynyt huomiokyky, nähdä ketkä olivat mylordin liittolaisia ja ketkä myladyn, ja päätellä miten heidän onnetonta riitaansa pohdittiin. Lakeijamme istuvat oikeutta meitä tuomiten. Mylordin juonet voivat olla miten salaisia tahansa, hänen palvelijansa tietää ne; ja myladyn palvelijatar vie emäntänsä yksityisasiat palvelijain juorumarkkinoille ja vaihtaa ne siellä toisten palvelijain salaisuuksiin.
XIII luku.
MYLORD LÄHTEE LUOTAMME JA JÄTTÄÄ PAHAN JÄLKEENSÄ.
Mylord Mohun (jonka urotöistä ja maineesta muutamat yliopiston herrat olivat antaneet vain huonoja tietoja) oli taas vieraana Castlewoodissa ja nähtävästi läheisemmin liittynyt mylordiin kuin milloinkaan ennen. Kerran keväällä nuo kaksi aatelismiestä olivat ratsastaneet Cambridge'iin Newmarketista, jonne olivat menneet kilpa-ajoihin, ja kunnioittaneet Harry Esmondia käymällä vierailulla hänen asunnossaan; tohtori Montague, yliopiston rehtori, joka oli kohdellut Harrya hieman ylenkatseellisesti, nähdessään tämän tuttavallisuuden noiden suuruuksien kanssa ja että mylord Castlewood nauroi ja käveli käsi Harryn olalla, lämpeni mr. Esmondille ja alistui olemaan erittäin kohtelias tälle. Ja muutamia päiviä saapumisensa jälkeen Harry kertoi nauraen tuon jutun lady Esmondille, huomauttaen miten outoa oli, että miehet, jotka olivat opistaan kuuluisia ja ylistettyjä yli Euroopan, kumartavat arvonimelle ja matelevat aatelismiehen edessä, olipa tämä miten köyhä tahansa. Tämän kuullessaan Beatrix-neito keikahutti päänsä pystyyn ja sanoi, että alhaista alkuperää olevien sopiikin kunnioittaa ylempiään ja että papit yleensä tekeytyivät aivan liian ylpeäksi ja että hän piti paljon lady Sarkin perheessä vallitsevasta tavasta, siliä siellä kappalainen, vaikka hän piti vanukkaasta, kuten kaikki papit, poistui aina ennen kermavanukkaan tarjoamista.
"Ja kun minusta tulee pappi", sanoi mr. Esmond, "niin etkö anna minulle ollenkaan kermavanukasta, Beatrix?"
"Sinä — sinä oletkin erilainen", vastasi Beatrix. "Sinä olet meidän sukuamme."
"Minun isäni oli pappi, niinkuin sinä heitä kutsut", sanoi mylady.
"Mutta minunpa on Irlannin pääri", sanoi Beatrix-neito kohauttaen päätään. "Tietäkööt ihmiset asemansa. Varmaankin tahdotte minun polvillani ryömien pyytämään siunausta mr. Thomas Tusherilta, josta juuri on tullut apulainen ja jonka äiti oli kamaripiika."
Ja hän poistui tulistuneena ja pää kenossa huoneesta.