Lordi Castlewood seisoi katsellen vaimonsa jälkeen, kun tämä meni asialle, ja kun lordi noin katsoi, ei Harry Esmond saattanut olla tuijottamatta häneen, ja hän huomasi isäntänsä kasvoilla rakkauden, surun ja huolen ilmeet, jotka hyvin suuresti liikuttivat ja hellyttivät nuorukaista. Lordi Castlewoodin kädet vaipuivat alas hervottomina ja hänen päänsä painui rintaa vasten ja viimein hän sanoi:
"Kuulitko mitä Mohun sanoi, pastori?"
"Ettäkö mylady on pyhimys?"
"Että on kaksi tiliä suoritettavana. Olen kulkenut harhaan nämä viisi vuotta, Harry Esmond. Aina siitä lähtien kuin toit tuon kirotun rokon tähän taloon, on kohtalo ajanut minua takaa; ja minun olisi ollut parasta kuolla siihen eikä pelkurin lailla paeta sitä. Jätin Beatrixin sukulaistensa luo ja menin Lontooseen ja jouduin varkaiden joukkoon, Harry, ja lankesin takaisin kirottuihin kortteihin ja arpapeliin, joihin en ollut koskenut naimisiinmenoni jälkeen — niin, en sen jälkeen, kuin kuuluin herttuan henkivartiostoon ja olin noiden villien Mohockien parissa. Ja olen pelannut yhä huonommin ja joutunut yhä syvemmälle siihen; ja nyt olen velkaa Mohunille kaksituhatta puntaa, ja kun se on maksettu, en ole kerjäläistä paljoa parempi. En voi enää katsoa poikaani silmiin, hän vihaa minua — tiedän sen. Minä olen tuhlannut Beatyn pienen osuuden; ja Herra tietää, mitä tapahtuu jos elän. Parasta minun on kuolla ja pelastaa se osa maatilasta, joka on lunastettavissa, pojalleni."
Mohun oli yhtä suuressa määrin Castlewoodin herra kuin itse linnan omistajakin ja hänen hevosensa täyttivät tallit, joissa olikin tilaa yllinkyllin paljon useammalle kuin Harry Esmondin köyhtynyt isäntä saattoi pitää. Lordi Mohun oli saapunut ratsain palvelijainsa seurassa, mutta kun hänen nivelleininsä ilmaantui, lähetti mylord hakemaan Lontoosta kevyitä kääsejä, jotka hän omisti ja joita kuljetti pieni parivaljakko; niillä saattoi ajaa, jos tiet vain olivat hyvät, yhtä nopeasti kuin lappalaisen pulkalla. Kun nämä ajoneuvot saapuivat, tahtoi lordi Mohun viedä lady Castlewoodin ajelemaan; hän tekikin sen useita kertoja, ja nopea kulku huvitti suuresti hänen toveriaan, joka piti tuosta vauhdista ja raikkaista tuulista lakeuksilla, jotka ovat aivan Castlewoodin läheisyydessä ja levenevät sieltä merelle päin. Koska tämä huvi miellytti suuresti ladyä, ja hänen miehensä, puhumattakaan siitä, että olisi osoittanut mitään epäluuloa vaimonsa läheisestä kanssakäymisestä lordi Mohunin kanssa, kehoitti rouvaansa tähän huvitteluun, — aivankuin haluten suurella luottamuksellaan korvata entisen epäluulon, jota mustasukkaisuudessaan oli osoittanut — huvittelihe lady Castlewood vapaasti tähän viattomaan tapaan, jota hänen vieraansa puolestaan oli hänelle hyvin kärkäs suomaan. Ja lady näytti käyvän pakottomammaksi lordi Mohunin seurassa ja yhä enemmän pitävän hänen seurastaan jonkin uhrin vuoksi, jonka lordi halusi tehdä tavotellakseen ladyn suosiota.
Koska Harry Esmond yhä näki nuo kaksi herraa yhtämittaa korttiensa ääressä iltaisin, hän valitti eräänä päivänä emännälleen sitä, että tämä hänen herransa tuhoisa hulluus yhä jatkui, ja kun he taas näyttivät sopineen, pyysi hän emäntäänsä vaikuttamaan mieheensä niin etteivät he enää pelaisi.
Mutta lady Castlewood vastasi, hymyillen viekkaasti ja ilosesti, että hän pian aikoi puhua miehelleen ja että tämän ainakin muutamana iltana vielä oli annettava jatkaa huviaan.
"Ette todellakaan tiedä, rouva", sanoi Harry, "mitä se teille maksaa, ja helppoa on jokaisen katselijan, joka tuon pelin tuntee, nähdä, että lordi Mohun on monin kerroin vahvempi vastustajaansa."
"Tiedän kyllä, että hän on", sanoi mylady yhä erinomaisen hilpeästi; "hän ei ole vain maailman paras pelaaja, mutta myös jalomielisin pelaaja."
"Rouva, rouva!" huudahti Esmond kiihtyneenä ja ärtyneenä, "kunniavelat on ennemmin tai myöhemmin maksettava; ja herrani joutuu perikatoon, jos hän jatkaa tätä menoa."