Lady Castlewood — hän oli nauranut koko aamun ja ollut erittäin iloinen ja vilkas miehensä ja tämän vieraan seurassa — juoksi, niin pian kuin nuo kaksi herraa yhdessä olivat poistuneet hänen huoneestaan, Harryn luo; hänen olemuksensa oli nyt kokonaan muuttunut, ja kasvot ja silmät huolekkaina hän sanoi: "Seuraa heitä, Harry: olen varma, että jokin on hullusti." Ja siten joutui Esmond tämän ladyn määräyksestä urkkijaksi, ja hän vetäytyi omaan kamariinsa suodakseen itselleen aikaa, ja yritti vakavasti sepittää kertomusta, joka rauhoittaisi hänen emäntäänsä; sillä hän ei voinut karkoittaa omaakaan huoltaan siitä, että jotakin vakavaa oli odotettavissa noiden kahden herran suhteessa.

Ja nyt istui pieni Castlewoodin perhe useina päivinä pöydän ääressä kuten ennenkin iltaisin; tämä huoli, vaikka olikin nimetön ja näkymätön, oli siitä huolimatta alati ainakin kolmen henkilön mielessä siellä. Mylord oli erinomaisen lempeä ja hyvä. Aina kun hän poistui huoneesta, seurasivat hänen vaimonsa silmät häntä. Lordi kohteli vaimoaan jollain tavoin surunvoittoisen kohteliaasti ja lempeästi, mikä oli ihmeellistä hänenlaisen säädyttömän ja tavallisesti karkeasti käyttäytyvän henkilön taholta. Hän nimitti vaimoaan tämän ristimänimellä usein ja hellästi; hän oli kovin hyvä ja hellivä lapsille, erittäinkin pojalle, jota hän ei rakastanut; ja vaikka hän tavallisesti oli välinpitämätön kirkosta, meni hän sinne nyt ja täytti kaikki velvollisuudet (kuunteli tohtori Tusherin saarnaakin) ihmeellisen hartaasti.

"Hän kävelee huoneessaan koko yön; mikähän häntä vaivaa? Henry, ota selville mikä se on", sanoi lady Castlewood vähän väliä nuorelle holhokilleen. "Hän on lähettänyt kolme kirjettä Lontooseen", sanoi hän eräänä toisena päivänä.

"Kirjeet rouva, olivat eräälle lakimiehelle", vastasi Harry, joka tiesi näistä kirjeistä ja oli nähnyt osan niiden sisällöstä, joka koski erästä uutta lainaa, jonka mylord otti; ja kun nuori mies pahoitteli tätä isännälleen, sanoi mylord: "Hankin vain rahaa maksaakseni erään vanhan kiinnitysvelan, josta täytyy päästä vapaaksi."

"Rahaan nähden ei lady Castlewood ollut vähimmässäkään määrässä huolissaan. Harvat hellät naiset tuntevat rahahuolien tuskaa; tuskin saattaa antaa naiselle suurempaa mielihyvää kuin pyytämällä hänen panttaamaan timanttinsa rakastamansa miehen hyväksi; ja muistan kuulleeni mr. Congreven sanoneen lordi Marlborough'sta, että syy, jonka vuoksi mylordilla oli niin suuri menestys naisten parissa nuorana miehenä, oli se, että hän otti heiltä rahaa. On harvoja miehiä, jotka ryhtyvät siihen uhraukseen", sanoi mr. Congreve, joka tunsi osan naissukua varsin hyvin.

Harry Esmondin loma oli juuri lopussa, ja kuten on sanottu, hän valmistautui palaamaan yliopistoon viimeiseksi lukukaudekseen suorittaakseen sen jälkeen tutkintonsa ja astuakseen kirkon palvelukseen. Hän oli nyt lopullisesti päättänyt valita tämän uran, tuntematta tosin sitä hartautta, joka sopii miehelle, joka on astumaisillaan niin pyhään tehtävään, mutta maallisen tyytymyksen hengessä hän katsoi parhaaksi tuon elämän uran ottamisen kutsumuksekseen. Hänen syynsä tähän päätökseen oli, että hän oli velkaa kaiken Castlewoodin perheelle ja että hän oli mieluummin heidän läheisyydessään kuin missään muualla maailmassa; hän tahtoi hyödyttää hyväntekijöitään, jotka palkkioksi soivat hänelle rajattoman luottamuksen ja rakkauden; hän tahtoi kasvattaa perheen nuoren perillisen ja toimia tämän opettajana; hän tahtoi jatkuvasti olla rakkaan isäntänsä ja emäntänsä ystävä ja neuvonantaja. Molemmat he iloisina sanoivatkin, että he aina pitivät häntä sellaisena; ja niin hän päätti lohduttautua sillä, että oli rakastamilleen henkilöille hyödyksi ja hylkäsi kaikki kunnianhimoiset suunnitelmat, joita hänen omassa rinnassaan saattoi kyteä. Hänen emäntänsä oli hänelle sanonut, ettei hän sallisi Harryn poistua luotaan; ja tämän käsky oli Harryn laki.

Lady Castlewoodin mieli huojentui suuresti tämän muistossasäilyvän loma-ajan viimeisinä harvoina päivinä, kun mylord huolettomassa sävyssä ilmoitti, että lordi Mohun oli mennyt Pariisiin ja aikoi tehdä pitkän matkan ympäri Eurooppaa; ja vaikkei lordi Castlewoodin oma synkkyys hälvennyt eikä hänen käytöksensä muuttunut, alkoi hänen vaimonsa kuitenkin tämän huolen aiheen poistuttua hänen mielestään tulla toivorikkaammaksi ja rauhallisemmaksi ja koki myös koko sydämellään ja kaikin vallassaan olevin lohdutuskeinoin palauttaa mylordin iloisuutta ja karkoittaa hänen synkkyyttänsä.

Synkkyytensä syyksi sanoi lordi itse sairauden; hän tahtoi tavata lääkäriään; hän sanoi menevänsä Lontooseen kysyäkseen neuvoa tohtori Cheyneltä. Sovittiin, että hänen ylhäisyytensä ja Harry Esmond matkustaisivat Lontooseen asti yhdessä; ja maanantaiaamuna, lokakuun 11 päivänä vuonna 1700 he lähtivät ratsain matkaamaan Lontoota kohti. Sunnuntaina, edellisenä päivänä, oli satanut rankasti, joten perhe ei mennyt kirkkoon; ja illalla mylord luki päivän saarnan perheelleen kovin kauniisti ja äänessään omituista suloa ja vakavuutta — pitäen erojaispuheen, ajatteli Harry, juhlallisimman mitä hän koskaan oli kuullut. Ja ennenkuin he menivät omiin huoneisiinsa suuteli lordi ja syleili vaimoaan ja lapsiaan, hellemmin kuin tavallisesti ja niin juhlallisesti ja tunteellisesti, että he myöhempinä aikoina saivat suurta lohtua tuon hetken muistelemisesta.

He ratsastivat pois seuraavana aamuna (jätettyään perheelle yhtä hellät jäähyväiset kuin edellisenä iltanakin), olivat yötä matkalla ja saapuivat Lontooseen illan suussa, ja mylord asettui "Vaskitorveen" Cockpitiin, Whitehalliin, jota taloa sotilashenkilöt hänen nuoruudessaan olivat käyttäneet ja johon lordi aina siitä pitäen asettui Lontoossa käydessään.

Tunti mylordin saapumisen jälkeen (se osoitti, että hänen vierailunsa oli edeltäpäin sovittu) tuli mylordin asianajaja Gray's Innistä; ja arvellen, että hänen isäntänsä halusi olla kahden kesken asianajajan kanssa, Esmond aikoi poistua heidän luotaan. Mutta mylord sanoi, että hänen asiansa oli lyhyt, ja esitteli mr. Esmondin erityisesti asianajajalle, joka oli ollut perheen palveluksessa entisen lordin aikana ja joka ilmoitti, että hän määräyksen mukaan sinä päivänä itse oli maksanut rahat mylord Mohunille tämän asunnossa Bow Streetillä ja että lordi oli ilmaissut hämmästystä, koska ei ollut tavallista käyttää lakimiehiä, kuten hän oli sanonut, sellaisiin toimiin säätyhenkilöiden kesken, mutta että hän oli kuitenkin palauttanut mylordin velkakirjan, jonka asianajaja luovutti asiakkaansa huostaan.