Tähän tapaan vanha varakreivitär sumeilematta leperteli mr. Esmondille, joka kovin hämmästyi hänen nykyistä kielevyyttään verratessaan sitä hänen ennen osoittamaansa ylpeään käytökseen. Mutta leskivarakreivitär oli heti ottanut hänet suosioonsa eikä ainoastaan nähnyt hyväksi pitää hänestä niin paljon kuin hänen luontonsa salli, mutta pelkäsikin häntä; ja nuorukainen huomasi nyt olevansa hänen parissaan nuorena miehenä yhtä tuttavallinen kuin hän poikana oli ollut ujo ja hiljainen. Leskivarakreivitär oli sanansa arvoinen hänen suhteensa. Hän esitteli nuorukaisen seurapiirillensä, jota hänen luonaan kävi melko paljon — kuningas Jaakon kannattajia tietysti — ja hänen pelipöytiensä ääressä punottiin äänekkäästi monenlaisia juonia. Hän esitteli mr. Esmondin sukulaisenaan useille arvohenkilöille; hän varusti avokätisesti nuorukaisen rahalla, jota nuorukainen ei epäröinyt häneltä vastaanottaa ajatellessaan sukulaisuutta, jossa oli häneen ja uhrauksia, joita itse teki tämän perheen puolesta. Mutta hän oli tehnyt mielessään päätöksen, ettei enää pitemmältä kulkisi kenenkään naisen hameenliepeissä, ja oli jo varmaankin suunnitellut mielessään, miten hän tekisi itsensä huomatuksi ja miten loisi itselleen nimen, jonka hänen outo onnensa oli häneltä kieltänyt. Hän tunsi olevansa tyytymätön entiseen, hiljaiseen elämäänsä kirjojen parissa; katkerasti hän kapinoi sitä orjuutta vastaan, johon oli nähnyt parhaaksi sulkea itsensä niiden vuoksi, joiden kovuus häntä kohtaan saattoi hänen sydämensä verta vuotamaan ja kiihkeästi hän halusi nähdä ihmisiä ja maailmaa. Tämä kaikki sai hänet ajattelemaan sotilasammatin valintaa — ainakin haluamaan nähdä muutamia sotaretkiä — ja hän kehoitti uutta emäntäänsä hankkimaan hänelle jonkun rykmentin puvun, ja eräänä päivänä hän sai kunnian havaita, että hänet oli määrätty vänrikiksi eversti Quinin jalkaväkirykmentin irlantilaiseen osastoon.
Tuskin mr. Esmond oli ollut toimessaan kolmea viikkoakaan, kun tuo onnettomuus kohtasi kuningas Wilhelmiä, onnettomuus, joka lopetti suurimman, viisaimman, jaloimman ja armeliaimman hallitsijan, mitä Englanti on koskaan tuntenut. Vastapuolueen tavaksi oli tullut parjata tämän suuren ruhtinaan mainetta hänen elinaikanansa; mutta ilo, jota he ja kaikki hänen vihamiehensä Euroopassa hänen kuollessaan osoittivat, on todistuksena kauhusta, jota he häntä kohtaan tunsivat. Vaikka Esmond oli nuori, oli hän tarpeeksi viisas (ja tarpeeksi ylevämielinenkin, voidaan sanoa), inhotakseen sitä rietasta vahingoniloa, joka puhkesi esiin kuningas Jaakon seuraajien kesken Lontoossa tämän mainehikkaan ruhtinaan, tämän voittamattoman soturin, tämän viisaan ja tyynen valtiomiehen, kuollessa. Uskollisuus karkoitetun kuninkaan perhettä kohtaan, kuten on mainittu, oli perinnöllistä perheessä, johon Mr. Esmond kuului. Hänen isänsä lesken kaikki toiveet, myötätunto, muisto ja suunnitelmat olivat kuningas Jaakon puolella, ja hän oli todellakin suulain salaliittolainen mikä koskaan on kuninkaan oikeuksia perille ajanut tai hänen vastustajiaan solvannut quadrillepöydän ääressä tai teekupin höysteeksi. Varakreivittären talossa vilisi kirkonmiehiä sekä salapukuisina että tavallisissa puvuissaan, juorukelloja St. Germainista, ja urkkijoita, jotka tiesivät viimeiset uutiset Versaillesista, — niin, vieläpä tarkalleen sen retkikunnan voiman ja luvun, jonka Ranskan kuningas aikoi lähettää Dunkerquesta ja joka oli nielaiseva kitaansa Oranian prinssin sekä hänen armeijansa ja hovinsa. Kreivitär oli ottanut vastaan Berwickin herttuan, kun tämä saapui Englantiin 1696. Hän säilytti lasia, josta herttua oli juonut, vannoen, ettei hän milloinkaan sitä käyttäisi, ennenkuin joisi siitä kuningas Jaakko III:n maljan hänen majesteettinsa palatessa. Hänellä oli kuningattarelta saatuja muistoesineitä ja jäännöksiä pyhimyksestä, joka, jos se mitä sanottiin oli totta, ei aina ollut varakreivittäreen ja useihin muihinkaan nähden ollut mikään pyhimys. Varakreivitär uskoi tämän pyhimyksen haudalla tapahtuneisiin ihmeisiin, ja hän tiesi sadoittain taattuja kertomuksia ihmeparannuksista, joita tuon kuningasvainajan rukousnauhat, hänen käyttämänsä mitalit, hänen hiuskiehkuransa ja ties mitkä olivat aiheuttaneet. Esmond muistaa joukon ihmeellisiä juttuja, jotka tuo nainen hänelle kertoi. Niinpä parantui Autunin piispa taudista, jota hän oli potenut neljäkymmentä vuotta, pidettyään messun kuninkaan sielun puolesta. Ja mr. Marais'n, Avergnen haavurin, jonka molemmat jalat olivat halvatut, paransi kuninkaan esirukous. Ja Philip Pitet, benediktiniläismunkki, jolla oli tukehduttava yskä, etsi apua taivaasta kuninkaan ansioiden ja välityksen avulla, ja kohta tunsi hän ylettömän hien pursuvan joka taholta ruumistaan ja parantui täydellisesti. Ja sitten Lepervierin, Saksi-Gothan herttuan tanssimestarin vaimo, parani täydelleen reumatismista kuninkaan välityksellä, josta ihmeestä ei saattanut olla vähintäkään epäilystä, sillä hänen haavurinsa ja tämän apulainen ovat antaneet valallisen todistuksensa, etteivät he millään muotoa avustaneet paranemista. Näitä juttuja, ja tuhansia muita samanlaisia uskoi mr. Esmond sen verran kuin häntä halutti. Hänen sukulaisensa suuremmalla uskollaan jaksoi sulattaa ne kaikki.
Englantilainen korkeakirkollinen puolue ei hyväksynyt näitä juttuja. Mutta toisaalta heidän mielestään totuus ja kunnia sitoi heidät karkoitetun kuninkaan puolelle, eikä karkoitetulla perheellä ollutkaan yhtään lämpimämpää tukijaa kuin Castlewoodin lempeä lady, jonka talossa Esmond oli kasvatettu. Lady vaikutti mieheensä hyvin paljon, varmaankin enemmän kuin tiesikään mylord, joka ihaili vaimoaan suunnattomasti, vaikka saattoikin olla hänelle uskoton. Sensijaan, että olisi nähnyt omintakeisen ajattelemisen vaivan, mylord hyväksyi varsin mielellään mielipiteet, jotka hänen vaimonsa hänelle antoi. Hänenlaiselleen yksinkertaiselle ja uskonnolliselle luonteelle oli mahdotonta alamaisuus muita hallitsijoita kohtaan kuin tuota ainokaista. Kuningas Wilhelmin palveleminen hyödyn tähden olisi ollut hirveätä teeskentelyä ja petosta. Ladyn puhdas tunto ei olisi voinut alistua siihen enempää kuin varkauteen tai väärennykseen tai mihinkään muuhunkaan huonoon tekoon. Lordi Castlewood olisi epäilemättä voitu voittaa, mutta hänen vaimoaan ei koskaan; ja lordi alisti omantuntonsa ladynsä valtaan tässä, samoinkuin useimmissa muissakin asioissa, ellei hän ollut liian voittamattoman kiusauksen pauloissa. Ja hänen rakkaudestaan ja kiitollisuudestaan, sekä hartaasta kiintymyksestä emäntäänsä, kiintymyksestä, joka oli ominaista koko Esmondin nuoruudelle, johtui että nuorukainen myöntyi tähän ja muihin uskonkappaleisiin, jotka hänen hellä hyväntekijättärensä hänelle esitti. Jos lady olisi ollut whig, olisi nuorukainenkin ollut; jos lady olisi ollut mr. Foxin seuraaja ja kääntynyt kveekariksi, olisi nuorukainen epäilemättä julistanut syntisiksi röyhelön ja peruukin ja kironnut miekat, nauhakoristeiset takit ja kirjailukoristeiset sukat. Oppilaiden poikamaisissa väittelyissä yliopistossa, jossa puolueet olivat kovin kiihkeitä, oli Esmond huomattu Jaakon puoluelainen. Hän todennäköisesti valitsi yhtä paljon turhamaisuudesta kuin sydämen kiintymyksestä perheensä puolueen.
Melkein koko maan papisto ja enemmän kuin puolet kansaa oli tällä puolella. Kansamme on varmaankin maailman uskollisin kansa, ihailemme kuninkaitamme ja olemme heille uskollisia vielä kauan senkin jälkeen kuin he ovat lakanneet olemasta uskollisia meille. Kerrassaan, ihmeellistä on jokaisen, joka katsahtaa taaksepäin Stuart-perheen historiaan, ajatella, miten he potkaisivat kruununsa luotaan pois, miten he työnsivät luotaan toisen onnen toisensa jälkeen, mitä lojaalisuuden aarteita he tuhlasivat ja miten tuhoisan taipuvaisia he olivat omaa perikatoaan täydellistämään, jos ketä kohtaan on oltu uskollisia, oltiin heitä kohtaan; jos kukaan on laiminlyönyt hyvän asemansa tekivät he sen; ja kaikista vihollisistaan he olivat itse kaikkein tuhoisimmat.
Kun prinsessa Anna peri valtaistuimen oli rasitettu kansa varsin onnellinen kyetessään äänekkäästi vaatimaan aselepoa näistä sodista, riidoista ja salaliitoista ja hyväksymään kuninkaallisen hallitsijattaren persoonan kautta sovinnon puolueiden kesken, joihin maa oli hajaantunut. Toryt voivat häntä palvella kevein mielin; vaikka kuningatar itse oli tory, edusti hän whigmielisen suunnan voittoa. Englannin kansa, joka aina on pitänyt siitä, että heidän ruhtinaansa ovat kiintyneitä omiin perheisiinsä, oli hyvillään ajatellessaan, että heidän ruhtinattarensa oli omalle perheellensä uskollinen, ja prinsessan hallituksen viimeiseen päivään ja tuntiin asti, ellei olisi ollut sitä onnettomuutta, jonka Jaakko oli perinyt isältään yhdessä heidän vaatimustensa kanssa Englannin kruunuun nähden, olisi kuningas Jaakko III voinut painaa sen päähänsä. Mutta hän ei tiennyt, miten tilaisuutta oli odotettava eikä myöskään, miten sitä oli käytettävä, kun se oli hänelle tarjolla; hän oli uhkarohkea silloin, kun hänen olisi tullut olla varovainen, ja varovainen silloin, kun hänen olisi tullut kaikki uskaltaa. Ihminen tuntee jonkinmoista raivoa kykenemättömyyttään kohtaan ajatellessaan surullista tarinaansa. Kohtelevatko kohtalottaret kuninkaita erikoisemmin huolellisesti kuin tavallisia ihmisiä? Ihminen on halukas niin kuvittelemaan ajatellessaan tuon kuningassuvun historiaa, suvun, jonka puolesta uhrattiin niin paljon uskollisuutta, niin paljon urhoollisuutta, niin paljon verta epätoivoisesti ja hyödyttömästi.
Kuninkaan kuoltua julistivat torvea toitottavat airueet koko kaupungissa Westminsteristä Ludgate Hilliin saakka prinsessa Annan (leskivarakreivitär Chelseassa nimitti häntä ruman Anna Hyden tyttäreksi) hallitsijaksi kansan äänekkäästi riemuitessa.
Seuraavalla viikolla nimitettiin lordi Marlborough Sukkanauhan ritariksi ja hänen majesteettinsa sotavoimien ylipäälliköksi. Tämä määräys yhä vain kiihoitti leskivarakreivittären raivoa, taikka, kuten hän luuli, hänen uskollisuuttaan oikeata hallitsijaa kohtaan. "Prinsessa on vain nukke tuon raivottaren käsissä, joka tulee vierashuoneeseeni ja sinkoaa minulle solvauksen vasten kasvoja. Mitä tapahtuneekaan vielä maalle, joka on annettu semmoisen naisen valtaan?" virkkoi leskikreivitär. "Ja sitten tuo kaksinaamainen petturi, lordi Marlborough, hän on pettänyt jok'ikisen miehen ja naisen, joiden kanssa on joutunut tekemisiin, paitsi ei hirveätä vaimoaan, joka panee hänet vapisemaan. Maamme on kokonaan mennyttä joutuessaan tuommoisten hylkyjen kynsiin."
Tällä tavalla Esmondin vanha sukulainen tervehti uusia voimia. Mutta jokin suosio ainakin kohtasi perhettä, joka sitä suuresti kaipasi, näiden kuuluisuuksien ylennyksen kautta. Ennenkuin mr. Esmond jätti Englannin elokuussa, — hän oli silloin Portsmouthissa, jossa oli astunut rykmenttiinsä ja harjoitteli kiivaasti musketin ja keihään käyttötaitoa — hän sai kuulla, että eräs Leimauskonttorin eläke oli myönnetty hänen entiselle, rakastetulle emännälleen, ja että nuori Beatrix-neito oli myöskin otettu hoviin. Niin paljon hyvää ainakin oli leskiparan Lontoon vierailusta ollut — hän ei saanut kostoa miehensä vihamiehille, mutta sovinnon entisten ystävien karissa, jotka säälivät ja näyttivät olevan taipuvaisia häntä palvelemaan. Esmondin vankeusajan onnettomuustovereista oli eversti Westbury mennyt ylipäällikön mukana Hollantiin, kapteeni Macartney oli Portsmouthissa jalkaväkirykmenttinsä ja hänen ylhäisyytensä Ormondin herttuan väen kanssa ja sanottiin heidän olevan Espanjaan lähdössä; lordi Warwick oli palannut kotiinsa — ja lordi Mohun, sensijaan että häntä olisi rangaistu murhasta, joka oli tuottanut niin paljon surua ja muutoksia Esmondin perheeseen, oli mennyt lordi Macclesfieldin loistavan lähetystön seurassa Hannoverin vaaliruhtinaan luo, vieden Sukkanauhan ritarin arvon hänen korkeudelleen sekä kohteliaan kirjeen kuningattarelta.
IV luku.