Niistä vilahtavista valonsäteistä, joita hänen katuvan, kuolevan isäntäparkansa katkonainen kertomus heitti hänen elämäänsä, mr. Esmond oli muun ohella saanut sen käsityksen, että hänen äitinsä oli kauan sitten kuollut. Äitiään, joka oli ollut miehensä hylkäämä ja häväisemä; ja hänen kunniaansa ei poika lainkaan voinut ottaa lukuun joko ajaessaan perille tai hyljätessään omat oikeutetut vaatimuksensa. Lordiparan kiireisestä tunnustuksesta ilmeni, että hänet oli tutustettu asian todelliseen tilaan vasta kaksi vuotta sitten, jolloin mr. Holt vieraili hänen luonaan ja olisi sekoittanut hänet johonkin niistä monista salaliitoista, joiden avulla kuningas Jaakon puolueen salaiset johtomiehet tässä maassa yrittivät alinomaa tuhota Oranian prinssin hengen tai vallan — salaliittoihin, jotka olivat niin murhan kaltaisia, niin halpamaisia keinojensa puolesta, niin halpamaisia tarkoituksiltaan, että kansamme on varmaan menetellyt oikein luopuessaan kaikesta alamaisuudesta ja uskollisuudesta tuota onnetonta kuningasperhettä kohtaan, joka ei voinut oikeuttaan puoltaa muuten kuin sellaisen petoksen avulla — sellaisen synkän juonittelun ja sellaisten huonojen asiamiesten avulla. Kuningas Vilhelmiä vastaan punottiin juonia, jotka eivät olleet sen kunniallisempia kuin salamurhaajain ja maantierosvojen väijytykset. On nöyryyttävää ajatella, että suuri ruhtinas, suuren ja pyhän vallan omistaja ja suuren asian ajaja on alentunut sellaiseen alhaiseen murhaan ja kavallukseen kuin osoittaa tosiksi onnettoman kuningas Jaakon oma valtakirja ja omakätinen allekirjoitus, jotka hän antoi englantilaisille kannattajilleen. Se mitä hän ja he sanoivat sotaan varustautumiseksi ei todellisuudessa ollut muuta kuin murhaan yllyttämistä. Ja Oranian prinssi tunkeutui ylevämielisesti niiden heikkojen salaliittoverkkojen läpi, joihin hänen vihollisensa koettivat hänet kietoa. Näytti siltä kuin heidän raukkamaiset tikarinsa olisivat särkyneet hänen horjumattoman päättäväisyytensä rautarintaan. Kuningas Jaakon kuoltua kuningatar ja hänen väkensä St. Germainissä — katolisia pappeja ja naisia suurimmaksi osaksi — jatkoivat juonitteluaan nuoren prinssin Jaakko III:n hyväksi, joksi häntä Ranskassa nimitettiin ja joksi hänen puolueensa häntä täällä nimitti, — (tämä prinssi taikka Chevalier de St. George, oli syntynyt samana vuonna kuin Esmondin nuori oppilas Frank, varakreivin poika). Ja koska prinssin asioitten johto oli katolisten pappien ja naisten käsissä, johdettiin niitä niinkuin papit ja naiset johtavat — viekkaasti, julmasti, heikosti ja pahaa tarkoittaen. Jesuiittain historia on mielestäni mitä terveellisin opetus. Maailman viekkaimpain, viisaimpain, uutterimpain ja taitavimpain juonen punojain — mutta aina tulee päivä jolloin kiihoitetun kansan viha potkaisee heidän heikon rakennuksensa kumoon ja ajaa raukkamaiset vihamiehensä pakoon. Swift on etevästi kuvannut tuota juonittelun halua, tuota salakähmäisyyden, panettelun ja — valehtelemisen rakkautta, joka on ominaista heikoille luonteille, heikkojen hovien kuokkavieraille. Sellaisille on luonteenomaista vihata ja kadehtia vahvoja ja suunnitella heidän häviötään; ja salaliitto onnistuu erinomaisesti, ja kaikki ennustaa suuren uhrin kukistumista, kunnes Gulliver eräänä päivänä herää, puistaa päältään pienen vihollismatosen ja kävelee pois vahingoittumattomana. Ah! hyvin voivat irlantilaiset soturit sanoa Boynen taistelun jälkeen: "Vaihtakaa kanssamme kuninkaita ja me taistelemme kaiken uudestaan." Taistelu ei totisesti ollutkaan tasaväkinen noiden kahden välillä. Heikko, pappien ohjaama, naisten ohjaama mies, jolla oli niin mitättömiä liittolaisia ja aseita kuin hänen oma kurja luonteensa oli neuvonut häntä valitsemaan, kilpaili sankarin suunnitelmia, päällikkyyttä, viisautta ja sydäntä vastaan.
Eräällä monista raukkamaisista retkistään — sillä arvostellessani niitä nyt, en voi niitä muuksi sanoa — mr. Holt oli tullut mylordin luo Castlewoodiin, ehdottaen jotain ratkaisevaa suunnitelmaa Oranian prinssin tuhoamiseksi, suunnitelmaa, johon herra varakreivi, vaikka olikin kuninkaalle uskollinen, oli vihaisesti kieltäytynyt liittymästä. Mikäli mr. Esmond voi ymmärtää kreivin viimeisistä sanoista, Holt oli tullut varakreivin luo kapinasuunnitelmineen sekä tarjoutunut uusimaan varakreiville sen markiisin arvon, jonka kuningas Jaakko oli lahjoittanut edelliselle varakreiville. Mutta kun varakreivi suhtautui kielteisesti tähän lahjuslupaukseen, Holt uhkasi tykkänään kumota, varakreivin oikeudet Castlewoodin tilukseen ja arvonimeen. Vahvistaakseen tätä hämmästyttävää tietoa, josta Henry Esmondin isäntä vasta silloin sai selvän, Holt saapui evästyksenään entisen lordin Boynen taistelun jälkeen Trimissä, Irlannissa, antama kuolintunnustus. Tämä tunnustus oli tehty sekä irlantilaiselle papille että eräälle ranskalaiselle Holtin veljeskuntaan kuuluvalle kirkonmiehelle, joka toimi kuningas Jaakon sotaväen keskuudessa. Holt näytti tai oli näyttävinään, todistuksen, että entinen varakreivi Esmond oli vihitty äitini kanssa Brysselin kaupungissa v. 1677, jolloin varakreivi, silloinen Thomas Esmond, palveli englantilaisessa sotaväessä Flanderissa. Holt sanoi, että hän voisi todistaa, että tämä Gertrude, jonka hänen miehensä kauan sitten oli hyljännyt, vielä eli ja oli tehnyt nunnanvalan vuonna 1685 Brysselissä; sinä vuonna Thomas Esmond nai setänsä tyttären, Isabellan, jota nyt sanottiin Castlewoodin leskivarakreivittäreksi. Ja jättäen varakreivin kahdeksitoista tunniksi pohtimaan tätä hämmästyttävää uutista (niin kertoi kuoleva lordiparka) Holt katosi papereineen samalla ihmeellisellä tavalla kuin oli tullutkin. Esmond tiesi tavan varsin hyvin — siitä akkunasta, josta oli nähnyt isän poistuvan; mutta sen selittämisestä lordiparalle ei olisi ollut mitään hyötyä; oli vain poimittava hänen hyytyviltä huuliltaan sanat, joita hän hetken kuluttua ei enää kykenisi lausumaan.
Mutta ennenkuin nuo kaksitoista tuntia vielä olivat kuluneet, oli Holt itse vangittu osallisuutensa vuoksi sir John Fenwickin salaliittoon, ja ensiksi hänet suljettiin Hexton-linnaan, josta sitten siirrettiin Toweriin. Hän jätti varakreiviraukan, jolla ei ollut mitään tietoa noista paljastuksista, ainaiseen huoleen hänen paluustaan, jolloin — kuten lordi Castlewood vakuutti kutsuen Jumalan todistajakseen ja kyyneleet sammuvissa silmissään — hänen aikomuksensa oli ollut heti antaa tiluksensa ja arvonimensä niiden oikealle omistajalle ja vetäytyä perheineen omaan taloonsa Walcote'iin. "Ja Jumalan nimessä soisin, että niin olisin tehnyt", sanoi lordiparka. "En nyt olisi tässä, kuolettavasti haavoittuneena, kurjana, hukkaan joutuneena miehenä!"
Mylord odotti päivän toisensa perästä, mutta, kuten voidaan arvata, ei mitään sanansaattajaa tullut; vasta kuukauden lopussa onnistui Holtin lähettää hänelle eräs tiedonanto Towerista. Tiedonannosta ilmeni, että varakreivi sai unohtaa kaiken mitä oli heidän välillään sanottu ja että asiat saivat jäädä nykyiselleen.
"Minulla oli ankara kiusaus", lordiparka sanoi. "Jouduttuani tämän kirotun Castlewoodin arvon omistajaksi, joka arvo ei milloinkaan ole ollut minulle siunaukseksi, olen kuluttanut paljon enemmän kuin tuon tiluksen, sekä perintötilukseni tulot yhteensä. Laskin kaikki varani viimeiseen kolikkoon asti ja huomasin, etten milloinkaan voisi sinulle velkaani maksaa, Henry poloiseni, jonka omaisuus oli minulla ollut kaksitoista vuotta. Vaimoni ja lasteni olisi täytynyt poistua tuosta talosta häväistyinä kerjäläisinä. Jumala tietää, että tuo talo on ollut onneton koti minulle ja omilleni. Minä takerruin raukkamaisesti tuohon lykkäykseen, jonka Holt minulle soi. Salasin totuuden Rachelilta ja sinulta. Koetin voittaa rahaa Mohunilta ja vajosin yhä syvemmälle velkoihin; uskalsin tuskin katsoa silmiisi, kun sinut kohtasin. Miekka on riippunut pääni kohdalla nämä kaksi vuotta. Tunsin itseni totisesti onnelliseksi, kun Mohunin miekanterä vajosi kylkeeni."
Kun Holt, jota vastaan ei mitään muuta voitu näyttää toteen kuin että hän oli jesuiittapappi, jonka tiedettiin olevan kuningas Jaakon puolella, oli ollut kymmenen kuukautta Towerissa, pantiin hänet lähtevään laivaan kuningas Wilhelmin (joka kuitenkin lupasi hänelle hirttonuoran, jos hän vielä joskus laskisi jalkansa Englannin mantereelle) parantumattoman anteeksiantavaisuuden nojalla. Kun Esmond itse oli vankina, hän ajatteli usein missä nuo paperit, jotka jesuiitta oli näyttänyt hänen isännälleen ja jotka olivat niin suuriarvoiset nuorukaiselle, saattaisivat olla. Niitä ei löydetty mr. Holtilta kun hänet tutkittiin; sillä jos ne olisi löydetty, olisivat neuvoston herrat saaneet ne käsiinsä ja tämä perhehistoria olisi jo kauan sitten saatettu yleisön tietoon. Esmond ei kuitenkaan välittänyt hakea noita papereita. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä — hänen äitiparkansa oli kuollut — mitä hän siis välitti siitä, minkälaisia papereita oli olemassa osoittamassa hänen oikeuttansa arvoon, jota hän oli päättänyt olla itselleen vaatimatta ja jota hän sisimmässään oli vannonut, olevansa milloinkaan riistämättä perheeltä, jota hän maailmassa enimmän rakasti? Kenties hän ylpeili enemmän uhrauksestaan kuin niistä arvoista, joista oli päättänyt luopua. Rakas nuori Francis, Esmondin sukulainen, oli sitäpaitsi niinkauan kuin ei näitä arvokirjoja ilmestynyt, Castlewoodin tiluksen ja arvonimen oikeutettu ja eittämätön omistaja. Pelkkä jesuiitan suullinen vakuutus ei voinut kumota Frankin omistusoikeutta; Esmond tunsi siis mielensä levolliseksi ajatellessaan, että nuo paperit olivat kadoksissa ja että hänen armas emäntänsä ja tämän poika olivat niiden kateissaoloajan Castlewoodin laillinen lady ja lordi.
Mr. Esmond ratsasti pian vapautuksensa jälkeen Ealingin kylään, jossa oli viettänyt varhaisimmat vuotensa tässä maassa, ottaakseen selville olivatko hänen vanhat holhoojansa vielä elossa ja asuivatko he siellä. Mutta ainoa jäännös, jonka hän löysi vanhasta M. Pastoureausta, oli hautausmaalla oleva kivi; siitä ilmeni, että Athanasius Pastoureau, Flanderista syntyisin, oli siihen haudattu kahdeksankymmenenseitsemän vuotiaana. Vanhuksen tupa, jonka Esmond saattoi hyvin muistaa, sekä puutarha — jossa hän lapsuudessaan oli viettänyt useita hetkiä leikissä ja haaveilussa ja saanut monta monituista selkäsaunaa yrmeältä emintimältään — olivat nyt aivan oudon perheen hallussa; ja Esmond saattoi vaivoin saada kylästä tietää, mitä oli tullut Pastoureaun leskestä ja lapsista. Pitäjän kanslia-apulainen — tuo vanha mies oli tuskin muuttunut niinä neljänätoistavuotena, jotka olivat kuluneet Esmondin viime näkemästä — muisti vielä vaimon. Kävi selville, että emintimä oli varsin nopeasti lohduttautunut miehensä kuolemasta, ottamalla uuden, itseään nuoremman miehen, joka tuhlasi hänen rahansa ja kohteli huonosti häntä ja hänen lapsiaan. Tyttö kuoli, toinen pojista otti soturinpestin ja toinen oli mennyt oppipojaksi. Vanha mr. Rogers, kanslia-apulainen, sanoi kuulleensa, että mrs. Pastoureaukin oli kuollut. Hän ja hänen miehensä olivat poistuneet Ealingista seitsemän vuotta sitten; ja niinpä mr. Esmondin toiveet saada tietoja vanhemmistaan tältä perheeltä raukenivat. Hän antoi vanhalle kanslia-apulaiselle kultarahan tiedoistaan, hymyillen ajatellessaan aikaa, jolloin hän ja hänen pienet leikkitoverinsa olivat pujahtaneet pois kirkkomaalta tai piiloutuneet hautakivien taa tämän peloittavan auktoriteetin saapuessa.
Kuka oli hänen äitinsä? Mikä oli ollut tämän nimi? Koska hän oli kuollut? Esmondilla oli palava halu löytää joku, joka voisi vastata näihin kysymyksiin, ja hän ajatteli esittää ne tädilleenkin, varakreivittärelle, joka oli tietämättään omaksunut nimen, johon Henryn äidillä oli oikeus. Mutta varakreivitär ei tietänyt mitään tai näki hyväksi olla mitään tietämättä tästä aineesta, eikä mr. Esmond myöskään voinut häntä paljon ahdistaa siitä puhumaan. Isä Holt oli ainoa ihminen, joka voi häntä tässä suhteessa valistaa, ja Esmond tunsi, että hänen täytyi odottaa, kunnes jokin sattuma tai uusi juoni vei hänet vanhan ystävänsä tulille tai toi tuon uutteran ja väsymättömän olennon taas takaisin Englantiin.
Vänrikin virka ja valmistelut, jotka olivat välttämättömiä sotaretkeä varten, antoivat nuorelle herralle kohdakkoin muuta ajattelemista. Hänen uusi emäntänsä kohteli häntä kovin ystävällisesti ja anteliaasti; hän lupasi tehdä voitavansa ja käyttää rahaakin saadakseen Esmondille nopeasti komppanian komennettavaksi; hän kehoitti nuorukaista hankkimaan kauniit varustukset sekä pukuihin että aseihin nähden, ja hän ihaili tätä iloisena, kun tämä ensikerran näyttäytyi nauhakoristeisessa punaisessa takissaan, ja suvaitsi antaa nuorukaisen suudella itseään tämän mielenkiintoisen virkaanastumisen tapahtuessa. "Punainen", sanoi hän keikahuttaen pystyyn vanhan päänsä, "on aina ollut meidän Esmondien väri." Ja niinpä varakreivitär käyttikin sitä omilla poskillaan hyvin uskollisesti loppuunsa asti. Hän sanoi tahtovansa, että nuorukainen pukeutui niinkuin tämän isän pojalle sopi, ja hän maksoi iloisena tämän viiden punnan majavannahkalakin, mustan kiharaperuukin ja hienot Hollannin liinapaidat sekä miekat ja hopealla silatut pistoolit. Henry-parka ei vielä milloinkaan ollut näyttänyt niin hienolta herralta. Hänen antelias emintimänsä täytti myös hänen kukkaronsa kultarahoilla, joita kapteeni Steele ja muutamat valitut ystävät auttoivat Henryä kuluttamaan eräässä huvitilaisuudessa, jonka Dick oli järjestänyt, — ja olisi maksanutkin, ellei olisi havainnut itseään rahattomaksi kun lasku tuotiin ja tietänyt, että "Sukkanauhassa", joka oli palatsin porttia vastapäätä Pall Mallissa, ei isäntä enää olisi antanut hänelle luottoa.
Vanha varakreivitär näytti todellakin, jos hän ennen olikin tehnyt Esmondille vääryyttä, olevan halukas korvaamaan sen nykyisellä ystävällisyydellään. Hän hyväili Esmondia perinpohjaisesti heidän erotessaan, itki ehtymättömästi, pyysi Esmondia kirjoittamaan joka postilaivalle ja antoi tälle verrattoman pyhäinjäännöksen, jota kehoitti kantamaan kaulassa — erään mitalin, jonka oli siunannut ties mikä paavi ja jota oli käyttänyt Jaakko-kuningasvainaja. Esmond saapui siis rykmenttiinsä paremmissa varuksissa kuin mitä useimmat muut nuoret upseerit kykenivät hankkimaan. Hän oli vanhempi useimpia ylempiä tovereitaan ja hänellä oli lisäksi etu, joka oli vain aniharvoilla armeijan herroista hänen aikanaan, — joista herroista useatkaan eivät osanneet paljon enempää kuin nimensä kirjoittaa — se nimittäin, että hän oli lukenut paljon sekä kotona että yliopistossa, käytteli täydellisesti paria kolmea kieltä ja oli saanut lisäkasvatusta, jota eivät anna kirjat eivätkä vuodet, mutta jonka muutamat ihmiset, saavat onnettomuuden äärettömästä opetuksesta. Se on mahtava opettaja, sen tietää moni miespoloinen, joka on torjunut kädellään sen viivotinta ja nyyhkyttänyt läksyjensä ääressä sen peloittavan istuimen edessä.