Henry Esmondin historia: Hänen itsensä kertomana

by William Makepeace Thackeray

V luku.

MENEN VIGO-LAHDEN RETKELLE, MAISTAN SUOLAVETTÄ JA HAISTAN RUUTIA.

Ensimmäinen retki, johon mr. Esmondilla oli kunnia ottaa osaa, muistutti pikemminkin niitä hyökkäyksiä, joita hirveä kapteeni Avory tai kapteeni Kidd pani toimeen, kuin kruunupäitten välistä sotaa, jota johtivat arvoon ja kunniaan kohonneet kenraalit. Heinäkuun ensimmäisenä päivänä 1702 purjehti suuri, sataviisikymmentä laivaa käsittävä laivasto Spitheadistä amiraali Shovellin johdon alaisena; laivastossa oli 12,000 sotilasta, joilla retkellään oli ylipäällikkönä hänen korkeutensa Ormondin herttua. Näistä 12,000:ta sankarista yksi, joka ei koskaan ennen ollut merellä ollut tai ei ainakaan muuta kuin kerran lapsuudessaan, kun teki merimatkan Englantiin siitä tuntemattomasta maasta, jossa oli syntynyt — siis yksi noista 12,000:ta, eversti Quinin jalkaväkirykmentin nuorempi vänrikki, oli perin epäsankarillisessa ruumiillisen lamaannuksen tilassa muutamia tunteja merelle lähdön jälkeen; ja vihollisen, jos se olisi hyökännyt laivaan, olisi ollut tuiki helppoa nujertaa hänet. Portsmouthista ohjasimme purtemme Plymouthiin ja otimme sieltä lisävarustuksia. Sivuutimme Finisterren 31 päivänä heinäkuuta — niin muistuttaa Esmondin muistikirja — ja elokuun 8 päivänä kuljimme Lissabonin vuorten ohi. Tällävälin oli vänrikkimme käynyt rohkeaksi kuin amiraali ja viikkoa myöhemmin hänellä oli onni joutua ensikertaa tuleen — ja veteen myöskin, kun hänen purtensa vajosi ranta-aallokkoon Toros-lahdella, jossa väki astui maihin. Hänen uuden takkinsa perinpohjainen kastuminen oli suurin ikävyys mikä nuorelle sotilaalle aiheutui tällä retkellä, sillä espanjalaiset eivät tehneet mitään vastarintaa eivätkä olleet tarpeeksi voimakkaitakaan.

Mutta sotaretki oli ainakin hauska ellei se ollutkaan kovin loistava. Uusien maisemien, luonnonkauneuksien näkeminen sekä maalla että merellä — vilkas elämä, joka nyt ensi kertaa alkoi — tempasi mukaansa nuoren miehen innostuttaen häntä. Useat yllätykset ja laivalla toimiminen, sotilaan velvollisuudet ja uudet tuttavuudet sekä asetoverien että laivaston upseerien joukossa virkistivät häntä ja kiinnittivät hänen mieltään herättäen sen eloon siitä itsekkäästä lamaannuksen tilasta, johon hiljattain sattuneet onnettomuudet olivat hänet syösseet. Hänestä tuntui aivankuin meri erottaisi hänet entisistä huolista, ja hän tervehti keventynein mielin uutta elämän kautta, joka oli hänelle koittamassa. Haavat paranevat nopeasti kahdenkolmattavuotisessa sydämessä, joka päivä virkoaa uudet toiveet ja voima pursuu esiin miehen uhallakin. Esmond oli varmaankin, ajatellessaan entistä epätoivoaan ja synkkämielisyyttään ja miten parantumattomalta se oli hänestä tuntunut hänen viruessaan vankilassa muutamia kuukausia sitten, melkein pahoillaan sisimmässään, huomatessaan olevansa niin reippaalla mielellä.

Parempi on nähdä omilla silmillään ihmisiä ja maita kuin lukea kaikki maailman matkakirjat; ja ehtymättömin ilon ja riemun tuntein nuorukainen havaitsikin todella olevansa suurella retkellään näkemässä kansoja ja kaupunkeja, joista hän poikana oli lukenut. Hän näki sodan ensi kertaa, — sen prameuden ja loiston ja yksityisseikat, vaikka ei nähnytkään paljon vaaraa. Hän näki todellisuudessa, omilla silmillään noita espanjalaisia kavaljeereja, ja naisia, joita oli hänen kuvitelmissaan kangastellut, kun hän luki Cervantesin kuolematonta kertomusta, joka oli ollut nuorukaisena hänen joutohetkiensä nautinto. Neljäkymmentä vuotta on vierähtänyt siitä, jolloin mr. Esmond oli noissa paikoissa, mutta ne pysyvät yhtä selvinä hänen muistissaan kuin ne olivat sinä päivänä, jolloin hän ne nuorena miehenä ensi kerran näki. Hänestä tuntui aivankuin surujen pilvi, joka oli hänet verhonnut ja joka oli peittänyt hänen viimeiset elinvuotensa synkkyyteen, olisi kirkastunut hänen onnellisen merimatkansa ja sotaretkensä aikana. Hänen työkykynsä tuntui heräävän ja kasvavan iloisessa vapauden tunnossa. Oliko hänen sydämensä salaisesti iloinen siitä, että oli päässyt tuosta lempeästä, mutta alentavasta vankeudesta kotona? Oliko se huonouden tunne, johon hänen kehnon syntyperänsä ajatus oli hänet pakottanut, kadonnut samalla kuin paljastui se salaisuus, joka, vaikka olikin salattava, riitti kuitenkin tarpeeksi ilostuttamaan ja lohduttamaan häntä? Joka tapauksessa oli nuori soturi Esmond aivan erilainen olento kuin tuo Castlewoodin ystävällisen perheen surullinen holhokki ja Trinityn synkkä oppilas. Nuorukainen oli ollut tyytymätön kohtaloonsa ja kutsumukseen, johon se hänet johti, ja ajatellut salaisella vihalla, että papinkauhtana ja kaulus sekä se erittäin pyhä toimi, johon hän oli päättänyt antautua, olivat todellisuudessa vain orjuuden merkkejä, orjuuden, jota oli jatkuva koko hänen elinaikansa. Sillä vaikka hän miten hyvänsä olisi tahtonut sitä itseltään peittää, hän silti oli koko ajan tuntenut, että Castlewoodin kappalaisena oleminen yhä olisi Castlewoodin käskyläisenä olemista ja että hänen elämänsä oli oleva vain pitkä toivoton orjuus. Hän ei siis mitenkään kadehtinut vanhan ystävänsä Tom Tusherin hyvää onnea (minä Tom epäilemättä piti virkaansa). Vaikka hänen ystävänsä olisivat hänelle tarjonnet piispanhiippaa ja Lambethin hallitusta pienen maalaispapin viran asemasta, olisi hän tuntenut itsensä yhtä paljon orjuutetuksi kummassakin, ja hän oli kovin onnellinen ja kiitollinen, kun sai olla vapaana.

Urhoollisinta miestä, jonka koskaan olen tuntenut ja joka oli ollut mukana useimmissa kuningas Wilhelmin sotatoimissa samoin kuin suuren Marlborough'n herttuan sotaretkillä, ei keskuudessamme voitu koskaan saada kertomaan mistään urotyöstään, paitsi että prinssi Eugene kerran määräsi hänet kiipeämään puuhun vihollista vakoilemaan, jota mestarinäytettä hän ei voinut suorittaa ratsusaappaiden vuoksi, jotka hänellä oli jalassaan; ja toisena päivänä hän kertoi, että oli ollut vähällä joutua vangiksi näiden saappaiden tähden, koska ne estivät häntä pakenemasta. Tämän kirjoittaja on ottava esimerkkiä tästä ylistettävästä pidättyväisyydestä eikä aio viipyä sotasaavutustensa selostelussa, jotka saavutukset todellisuudessa eivät suuresti eronneet tuhansien toisten herrain kokemuksista. Tämä mr. Esmondin ensimmäinen sotaretki kesti vain muutamia päiviä, ja koska joukko sitä koskevia kirjoja on kirjoitettu, voidaan se tässä selostella hyvin lyhyesti.

Kun laivastomme saapui niin pitkälle, että Cadizin saattoi nähdä, lähetti päällikkömme valkolippuisen purren kahden upseerin kera Cadizin kuvernöörin Don Scipio de Brancaccion luo viemään kirjettä hänen korkeudeltaan herttualta, jossa kirjeessä tämä toivoi ja piti suotavana, koska Don Scipio oli ennen palvellut itävaltalaisia ranskalaisia vastaan, että hänen ylhäisyytensä julistautuisi nyt Ranskan kuninkaan vastustajaksi ja Itävallan liittolaiseksi kuningas Filipin ja kuningas Kaarlen välisessä sodassa. Mutta hänen ylhäisyytensä Don Scipio laati vastauksen, jossa hän teki tiettäväksi, että koska hän oli palvellut edellistä kuningastaan kunnialla ja uskollisuudella, hän toivoi voivansa osoittaa myös samaa lojaalisuutta ja rakkautta nykyistä hallitsijaansa, kuningas Filip V:tä kohtaan. Sillä välin kuin tuota kirjettä laadittiin, oli nuo kaksi upseeria viety katsomaan kaupunkia ja Alamedaa ja teatteria, jossa härkätaistelut taistellaan, ja luostareita, joissa Don Bartolomeus Murillon ihailtavat teokset saattoivat toisen heistä suuren kummastuksen ja ihastuksen valtaan — jommoista ihastusta hän ei vielä milloinkaan ennen ollut tuntenut — tämän jumalaisen maalarin taidetta kohtaan. Kun nämä nähtävyydet sitten olivat loppuneet ja kun englantilaisille herroille oli tarjottu miellyttäviä virvokkeita ja suklaata, saatettiin heidät takaisin veneeseensä monenmoisin kohteliaisuudenosoituksin, ja he olivat tämän Englannin armeijan ainoat upseerit, jotka silloin näkivät tuon kuuluisan kaupungin.

Ylipäällikkömme koetti toisen julistuksen vaikutusvoimaa espanjalaisiin, antaen tietää, että olimme tulleet vain Espanjan ja kuningas Kaarlen puolta pitämään ja ettemme itse puolestamme halunneet tehdä mitään valloituksia tai muodostaa espanjalaisia siirtokuntia. Mutta kaikki tämä kaunopuheliaisuus espanjalaisille näytti olevan turhaa vaivaa. Andalusian ylipäällikkö ei halunnut ottaa puheitamme varteen enempää kuin Cadizin kuvernöörikään. Ja vastaukseksi hänen korkeutensa julistukseen laati Villadariasin markiisi toisen, jota espanjantaitoiset pitivät noista kahdesta parempana; näihin kuului myös Henry Esmond, jota hyvä jesuiitta oli menneinä aikoina opettanut ja jolla nyt oli kunnia kääntää hänen korkeudelleen nämä vaarattomat sota-asiakirjat. Donin loppulauselmassa oli kova pähkinä hänen korkeudelleen ja samoin myös muille hänen majesteettinsa palveluksessa oleville kenraaleille: Don teki tiettäväksi, "että hänellä ja hänen neuvostollaan oli heidän esi-isäinsä antama jalo esimerkki ohjeenaan, esi-isäin, jotka eivät milloinkaan olleet koettaneet yletä vuodattamalla kuninkaittensa verta tai ahdistamalla heitä. 'Mori pro patria' [kuolla isänmaan puolesta] oli hänen ohjeensa ja tämän herttua voi myös ilmoittaa prinsessalle, joka hallitsi Englantia."

Olipa sotajoukko vihainen tästä vastauksesta tai ei, ainakin on varmaa, että jokin saattoi sen raivostumaan. Kun näet väkemme ei kyennyt valtaamaan Cadizia, se hyökkäsi Port St. Mariaan ja hävitti sen, poltti kauppiaiden varastohuoneet, juopotteli siellä olevilla kuuluisilla viineillä, hävitti ja ryösti hiljaiset talot ja luostarit raunioiksi, murhasi ja teki pahempaakin. Mutta ainoa verenvuodatus, johon mr. Esmond joutui tällä häpeällisellä sotaretkellä, oli se että hän puolikeihäällä iski erästä englantilaista kenttävahtia, joka yritti häväistä vapisevaa nunnaparkaa. Muuttuukohan hän vielä tässä kaunottareksi tai prinsessaksi tai kukaties Esmondin äidiksi, jonka tämä oli menettänyt ja jota tämä ei ollut koskaan nähnyt? Ah ei! se oli vain läähättävä vanha vesitautinen nainen, jolla oli syylä nenässä. Mutta koska Esmondille oli lapsuudessaan opetettu jonkun verran roomalaiskatolista oppia, ei hän koskaan ole tuntenut sitä kohtaan sellaista kauhua, jota muutamat protestantit osoittavat ja jota he tuntuvat pitävän uskonkappaleenamme.

St. Marian tuhoamisen ja ryöstön jälkeen ja kun oli tehty hyökkäyksiä vielä pariin linnoitukseen, koko sotajoukkomme lähti takaisin ja ainakin lopetti retkensä loistavammin kuin oli sen alkanut. Amiraalimme Rooke ja Hopson saarsivat, kuultuaan, että ranskalainen laivasto, mukanaan suuria aarteita oli Vigo-lahdella, vihollisen sinne. Sotaväki nousi maihin ja valloitti lahtea suojelevat linnoitukset, kun Hopson ensin oli murtanut sulun _Torbay_laivallaan, jolloin muut laivat, englantilaiset ja hollantilaiset, seurasivat häntä. Kaksikymmentä laivaa poltettiin tai kaapattiin Redondillan satamassa ja paljon enemmän ryöstöjä tehtiin kuin mistä koskaan vastattiin. Miehet, jotka retkelle lähdettäessä olivat olleet köyhiä, olivat sen jälkeen rikkaita; ja, että Vigo-retken upseerit olivat tulleet kotiin taskut rahaa täynnä, siitä oli niin usein huomautettu, jotta yleisesti tunnettu Jack Shafto, joka oli herättänyt niin suurta huomiota Lontoon kahviloissa ja pelipöydissä ja ilmoittanut olleensa sotilaana Vigo-retkellä, myönsi, juuri kun hänet aiottiin hirttää, Bagshot Heathin olleen hänen Vigonsa ja että hän oli puhunut La Redondillasta vain kääntääkseen ihmisten silmät paikasta, jossa saalis todellisuudessa oli. Ja olipa se Hounslow tai Vigo, mitä se merkitsee? Viimemainittu oli huono juttu, vaikka mr. Addison lauloikin sen ylistystä latinaksi. Tuon kelpo herran runotar piti silmällä yleistä katsantokantaa, enkä luule sen runottaren nähneen paljon mielenkiintoista hävinneiden puolella.