Henry Esmondin historia: Hänen itsensä kertomana

by William Makepeace Thackeray

Mutta vaikkei Esmond puolestaan saanutkaan mitään osuutta tästä tavattomasta saaliista, oli hänen kasvanut toimintahalunsa ja paikan muutos, joka karkoitti paljon hänen aikaisempaa surumielisyyttään, suuri palkkio tältä retkeltä. Ja hän oppi joka tapauksessa kantamaan kohtalonsa tyytyväisenä. Hän palasi ruskettunein kasvoin ja varsin päättäväisin mielin ja oli koonnut retkeltään, joka syksyn tullen oli lopussa, — syksyllä joukot olivat taas takaisin Englannissa, — pienen miellyttävän tietoja huomiovaraston. Esmond sai sitten vapauden (luovuttuaan virastaan kenraali Lumleyn kirjurina, joka kenraali oli päässyt johtajantoimestaan, ja vastaanotettuaan kenraalilta monet ystävälliset suosionosoitukset) lähteä Lontooseen. Siellä päätti hän ottaa selvän voisiko hän ohjata onnensa purtta pitemmälle, ja niinpä hän havaitsi taas olevansa tätinsä varakreivittären mukavissa suojissa Chelseassa ja paremmin vanhan ladyn suosiossa kuin milloinkaan ennen. Esmond ilostutti häntä lahjoittamalla hänelle kamman, viuhkan, ja mustan vaipan, jommoisia Cadizin naiset käyttävät ja joiden leskivarakreivitär vakuutti erinomaisesti pukevan hänenlaistaan kaunotarta. Ja hän oli kovin liikutettu kuullessaan kertomuksen siitä miten Esmond oli pelastanut nunnan eikä epäillyt ensinkään, että hänen antamansa kuningas Jaakon pyhäin jäännös, jota Esmond aina oli uskollisesti säilyttänyt pöytälaatikossaan, oli suojellut tätä vaaroista ja kääntänyt toisaanne vihollisen luodit. Mylady piti juhlia hänen kunniakseen, esitteli hänet vielä suuremmalle seurapiirille ja edisti hänen suunnitelmiaan niin innokkaasti ja menestyksellisesti, että hän lady Marlborough'n välityksellä sai Esmondille lupaan oman komppaniankin. Tämä lady suvaitsi armollisesti vastaanottaa muutamien satojen guineain arvoisen timantin, jonka mr. Esmond tätinsä anteliaisuutta käyttäen kykeni lahjoittamaan; ja lady lupasi pitää huolen Esmondin tulevaisuudesta. Esmond sai kunnian tilaisuuden sattuessa näyttäytyä kuningattaren vastaanottohuoneessa ja käydä lordi Marlborough'n aamuvastaanotoissa. Tuo mahtava mies otti vastaan nuoren miehen aivan erikoisen suosiollisesti, Esmondin toverit vakuuttivat niin, ja ilmoitti saaneensa mr. Esmondista mitä parhaimmat tiedot, mitä tämän rohkeuteen ja kykyihin tulee, jolloin nuori herra kumarsi varsin syvään ja ilmaisi haluavansa vain saada palvella maailman huomatuinta päällikköä.

Samalla kuin Esmondin asiat edistyivät näin hyvin, sai hän osansa myös huvista ja kävi toisten nuorten herrain kanssa kahviloissa, teattereissa ja Mallissa. Hän paloi halusta saada kuulla rakkaasta emännästään ja hänen perheestään: monta monituista kertaa hänen ajatuksensa hellänä kiiti heidän luokseen kaupungin huvien ja ilojen keskeltä. Ja usein kun hänen seurapiiriinsä kuulavat nuorukaiset pitivät hauskaa ravintoloissa ja joivat maljoja (niinkuin sen aikuinen tapa oli) viininsä ääressä, Esmond ajatteli kahta henkilöä — kahta kaunista naista, joita hän oli tottunut melkein jumaloimaan, ja tyhjensi lasinsa huokaisten.

Tällä välin oli vanhempi varakreivitär taas väsynyt nuorempaan, ja aina kun hän puhui mylordin leskestä, hän teki sen sanoin, jotka eivät suinkaan olleet kohteliaita tälle ladyparalle; koska ei nuorempi nainen enää tarvinnut vanhemman suojelusta, panetteli tämä häntä. Useimmat perheriidat, joita olen elämässäni nähnyt, (lukuunottamatta ollenkaan rahariitoja, jolloin kahden ja puolen pencen erimielisyys johtaa useinkin mitä rakkaimmat sukulaiset riitaan ja vieraantumiseen) johtuvat mustasukkaisuudesta ja kateudesta. Jussi ja Tuomas, jotka ovat saman perheen jälkeläisiä ja samanlaiseen onneen syntyneitä, elävät erittäin sydämellisessä sovussa, ei vain siihen saakka kunnes Jussi tekee vararikon, jolloin Tuomas poistuu hänen luotaan, vaan siihen saakka, jolloin Tuomas alkaa odottamatta kohota hyvinvointiin; tätä ei Jussi voi hänelle antaa anteeksi. Joka kymmenennessä tapauksessa on vihainen ihminen, joka ei itse edisty, syypää epäsopuun kahden ihmisen välillä. Jussin rouva, jonka varat sallivat vain kantotuolin käytön, tulee sairaaksi katsellessaan Tuomaan rouvan uusia kuusivaljakkovaunuja, itkee sisarensa oikkuisuutta ja yllyttää miehensä veljeään vastaan. Tai voi tapahtua, että Jussi, joka näkee veljensä kättelevän lordia (jonka kanssa Jussi itse kovin mielellään vaihtaisi nuuskarasioita), menee kotiin ja kertoo vaimollensa pelkäävänsä Tuomasparan menneen piloille ja että tämä on vain luikki, matelija ja ratsain kulkeva kerjäläinen. Muistan, miten raivostuneita kahvilanerot olivat Dick Steelelle, kun hän otti käytäntöön vaunut ja muutti hienoon taloon Bloombury'iin. He alkoivat antaa hänelle anteeksi, kun ulosottomiehet ryhtyivät häntä ahdistamaan ja haukkuivat mr. Addisonia siitä, että hän oli myynyt Dickin maatalon. Ja kuitenkin oli täyshoitolan Dick tai Dick puistossa neljän helavaljaissa olevan tamman vetämänä aivan sama lempeä, hyväntahtoinen, ajattelematon, iloinen Dick Steele. Ja siitä huolimatta oli mr. Addison aivan oikeassa ottaessaan takaisin rahat, jotka olivat hänen, ja siinä, ettei hän luovuttanut oikeudenmukaista saatavaansa Dickille tuhlattavaksi samppanjaan ja viulunsoittoon, nauhakoristeisiin vaatteisiin, hienoihin huonekaluihin ja juutalaisiin ja kristittyihin loisiin, miehiin ja naisiin, joita kieppui hänen ympärillään. Samoin kuin Monsieur de Rochefoucauldin kuuluisan maksimin mukaan "ystäviemme onnettomuuksissa on meille jotain salaisesti miellyttävää", samoin on taas toiselta puolen heidän myötäkäymisessään jotain epämiellyttävää. Jos miehen on itse vaikea kantaa menestystään, niin on hänen ystäviensä vielä vaikeampaa kantaa sitä hänen puolestaan. Vain muutamat heistä kestävät tavallisesti tuossa koetuksessa: kovan onnen "arvokkaita hyviä puolia" taas on, että se on suuri sovittaja; se palkitsee jollekin osoitetun hyvyyden myötätunnolla, tekee voimattomaksi vihan ja saattaa entisen vihamiehen unohtamaan vihansa ja ojentamaan kätensä kovan onnen kohtaamalle entiselle ystävälle. Samassa sydämessä, samaa henkilöä kohtaan, on yhtä hyvin sääliä ja rakkautta kuin kateuttakin. Kilpailu keskeytyy, kun kilpailija kukistuu; ja minun mielipiteeni on, että meidän olisi suhtauduttava sekä näihin miellyttäviin että epämiellyttäviin inhimillisiin ominaisuuksiimme yhtä nöyrästi. Ne ovat sekä loogillisia että luonnollisia; ja sekä meidän hyvyytemme että pahuutemme ovat inhimillisiä.

Voitte siis joko antaa sen tuomion, että vanhempi Esmondin kahdesta sukulaisladystä antoi anteeksi nuoremmalle, kunhan taisi olla jonkunverran kadottanut viehkeyttään ja unohti, ainakin suurimmaksi osaksi, tätä kohtaan kantamansa kaunan, kun ei sen esine enää ollut onnen suosima eikä kadehdittava; tai voimme suopeammin sanoa (mutta tulemme samoihin tuloksiin molemmissa tapauksissa) että Isabella katui epäystävällisyyttään Rachelia kohtaan kun Rachel tuli onnettomaksi, ja hän ryhtyi huolehtimaan kovaonnisesta leskestä ja hänen lapsistaan tarjoten heille kotinsa suojan ja ystävyytensä. Ladyt olivat erinomaisia ystäviä niin kauan kuin heikompi heistä tarvitsi suojelijaa. Ennenkuin Esmond lähti ensimmäiselle sotaretkelleen, hänen emäntänsä oli vielä ystävällisissä suhteissa (vaikka olikin pieni vauvaparka ja nainen, jolla ei totisesti ollut mitään luonnetta j.n.e.) vanhemman lady Castlewoodin kanssa ja miss Beatrix myönnettiin kaunottareksi.

Mutta kuningatar Annan hallituksen ensimmäisen ja toisen vuoden välisenä aikana oli muutos pahempaan päin tapahtunut noissa kahdessa nuoremmassa ladyssä, ainakin mitä tulee vanhemman ladyn arvosteluun heistä. Rachelilla, Castlewoodin varakreivittärellä, ei ollut sen enemmän kauneutta kuin kuvatuksella ja miss Beatrix oli käynyt varsin karkeaksi ja oli menettämäisillään kaiken kauneutensa. Pikkuinen lordi Blandford (varakreivitär ei milloinkaan tahtonut sanoa häntä lordi Blandfordiksi: hänen isänsä oli lordi Churchill — kuningas, jonka hän oli pettänyt, oli antanut hänelle lordi Churchillin arvon, ja hän oli vieläkin lordi Churchill) saattoi kyllä hakkailla häntä, mutta tämän äiti, tuo Sara'n Jennings-äkäpussi, ei milloinkaan taipuisi sellaiseen mielettömyyteen. Lady Marlborough'n oli onnistunut saada hänet hovinaiseksi prinsessalle, mutta tämä oli sitä vielä katuva. Franciksen leski (hän oli vain mrs. Francis Esmond) oli vain juonitteleva, teennäinen, sydämetön hempukka. Hän hemmoitteli piloille poikavekaransa ja loppujen lopuksi varmasti vielä nai kappalaisensa.

"Mitä! Tusherinko?" huudahti mr. Esmond, omituisen kiihkeän tuskan ja hämmästyksen valtaamana.

"Niin juuri — Tusherin, kamaripiikani pojan, jolla on kaikki isänsä, tuon mustiinpuetun lakeijan, ja hienostisivistyneen kamaripiikaäitinsä ominaisuudet", huudahti mylady. "Mitä luulet voivan hempeämielisen lesken, joka asustaa tuossa likaisessa Castlewoodin vankilassa, jossa hän perinpohjin pilaa poikansa, tappaa köyhät rohdoillaan ja pitää hartaushetkiä kahdesti päivässä eikä näe muita kuin kappalaisensa — mitä luulet hänen voivan muuta tehdä, mon cousin, kuin antaa tuon hirveän papin, tuon hiuksenhalkojan, jolla on nuo innoittavat pienet vihreät silmät, hakkailla itseään? Cela c'est vu, mon cousin. Kun vielä tyttönä olin Castlewoodissa, rakastuivat kaikki kappalaiset minuun, heillähän ei ole mitään muuta tekemistä."

Ja lady jatkoi puhettaan tähän tapaan, vaikka Esmondilla ei totisesti ollut mitään käsitystä siitä, mitä tämä sen jälkeen sanoi, niin kokonaan olivat tämän ensi sanat vallanneet hänen ajatuksensa. Olivatko ne tosia? Ei kaikki, ei puoletkaan, ei kymmenesosakaan siitä, mitä tuo jaaritteleva vanha vaimo sanoi, ollut totta. Saattoiko se olla totta? Esmondin korva ei taipunut kuuntelemaan mitään muuta, vaikka hänen holhoojansa lörpötteli tunnin ajan.

Muutamat kaupungin nuoret herrat, joihin Esmond oli tutustunut, olivat luvanneet esitellä hänet tuolle näyttelijättäristä lumoavimmalle ja naisista viehkeimmälle ja miellyttävimmälle, mrs. Bracegirdlelle, hänelle, josta Harryn entinen vastustaja Mohun oli mitellyt miekkoja muutamia vuosia ennen kuin lordiparka ja hän joutuivat riitaan. Kuuluisa mr. Congreve oli ikuistanut suurella ihailullaan (johon ei ollutkaan mitään vastaansanomista) tämän lumoavan olennon. Hän näytteli Dick Steelen huvinäytelmissä. Ja lopulta — vieläpä kaksikymmentäneljä tuntia senkin jälkeen, kun oli hänet nähnyt — mr. Esmond tunsi tai luuli olevansa yhtä hurjasti rakastunut tähän ihanaan tummaan kaunottareen kuin tuhannet muutkin kaupungin nuoret miehet olivat. Kun oli kerran hänet nähnyt, paloi halusta saada nähdä hänet uudelleen; ja kun Esmondille tarjettiin ihastuttava etuoikeus päästä hänen tuttavakseen, niin oli se sellainen ilo, että jo pelkkä ajatuskin sytytti nuoren luutnantin sydämen tuleen. Nuorimies ei saata viettää leirielämää toveriparvessa havaitsematta, että hänkin on viisikolmattavuotias. Nuori mies ei saata tulla surun ja onnettomuuden masentamaksi, olivatpa ne miten ankaroita tahansa, niin, ettei hän jonakuna yönä alkaisi nukkua hyvin ja niin ettei hän jonakuna päivänä, kun päivällisaika koittaa, tuntisi paistinhalua. Aika, nuoruus ja hyvä terveys, uudet seudut ja toiminnan into ja sotaretki olivat melkoisesti lieventäneet Esmondin surua, ja hänen toverinsa sanoivat, että Don Dismallo ei enää ollutkaan Don Dismallo. Kun siis muodostettiin seurue "Ruusussa" päivällistämistä varten, josta ravintolasta aiottiin mennä teatteriin, tuntui Esmondia huvittavan yhtä paljon kuin jotain toistakin saada nauttia osansa pullosta ja näytelmästä.

Miten olivatkaan vanhan tädin uutiset Tom Tusherista — koko juttu saattoi olla ilkeätä panetteluakin — aiheuttaneet niin omituisen ja odottamattoman kiihkon Tomin entisessä leikkitoverissa? Eikö Esmond ollut tuhansia kertoja vannonut mielessään, että Castlewoodin lady, joka kerran oli kohdellut häntä niin suurella hyvyydellä ja sitten niin ilkeästi oli jättänyt hänet — eikö hän ollut vannonut, ettei hän nyt eikä koskaan enää hänestä välittäisi? Eivätkö hänen ylpeytensä ja oikeudentuntonsa jo kauan sitten olleet auttaneet häntä parantamaan tuon hylkäämisen aiheuttamaa tuskaa? Ja tunsiko hän nyt enää edes tuskaakaan? Niin, eikö hän juuri viime yönä, kävellessään niittyjen ja peltojen poikki Pall Mallista Chelsea'hen, ollut sepittänyt muutamia runosäkeitä, ylistäen Bracegirdlen ruskeita silmiä ja julistaen ne tuhannen kertaa kauniimmiksi kuin kirkkaimmat sinisilmät, mitkä koskaan ovat haikailleet mauttoman vaalean kaunottaren kulmain alla? Mutta Tom Tusher! Tom Tusher, kamaripiian poika, kohottaisi pienet silmänsä emäntäänsä? Tom Tusherko uskaltaisi ajatella Castlewoodin leskeä? Viha ja ylenkatse täytti Harryn sydämen jo pelkästä ajatuksestakin. Sen perheen kunnia, jonka pää hän oli, asetti hänen velvollisuudekseen niin kauhean liiton estämisen ja mokoman nousukkaan ojentamisen, joka uskalsi ajatella sellaista loukkausta heidän perhettään kohtaan. On kyllä totta, että mr. Esmond usein ylpeili tasavaltaisilla mielipiteillään. Hän saattoi muistaa hienoja puheita, joita hän oli pitänyt yliopistossa ja muuallakin, puheita, joiden tekstinä oli ollut kunto eikä synty. Mutta että Tom Tusher anastaisi jalon Castlewoodin arvon — hyi! Se oli yhtä inhoittavaa kuin että kuningas Hamletin leski heitti surupukunsa Claudiuksen tähden. Esmond nauroi kaikille leskille, kaikille vaimoille, kaikille naisille. Ja jos heidät aiottiin kuuluttaa juuri sinä sunnuntaina Walcoten kirkossa, kuten oli hyvin todennäköistä, vannoi Esmond, että hän olisi paikalla huutamassa ei! koko seurakunnan kuullen ja antaisi sulhasen vielä yksityisestikin omassa nahassaan tuntea hänen kostoansa.