Mr. Esmond käski siis, sensijaan että olisi mennyt sinä iltana päivälliselle "Ruusuun", palvelijansa pakkaamaan matkalaukun ja hankkimaan hänelle hevoset; ja hän oli jo Farnhamissa, joka on puolitiessä Walcote'iin mennessä, kolmenkymmenen englannin penikulman päässä kaupungista, ennenkuin hänen toverinsa vielä olivat päässeet käsiksi ateriaansa näytelmän jälkeen. Hän kielsi palvelijaansa ilmoittamasta rouva leskivarakreivittären talossa tästä retkestä, jolle hän oli lähdössä; ja koska Chelsea oli kaukana Lontoosta ja tiet olivat huonot ja maantierosvojen vallassa, ja koska Esmondilla oli usein tapana ollessaan huvittelevien toverien parissa yöpyä jonkun ystävän asuntoon kaupungissa, ei ollut pelkoa, että hänen poissaolonsa tekisi hänen vanhan tätinsä levottomaksi. Tuota vanhaa rouvaa ei tosiaankaan mikään ihastuttanut enemmän kuin kuvitelma, että mon cousin, tuo parantumaton nuori syntipukki, oli kaupungilla löylyttämässä vartijaa tai jossain muussa yltiöpäisyydessä. Silloin kun varakreivitär ei ollut hartauskirjojensa ääressä, hän piti Etheridgeä ja Sedleyä kelvollisena lukemisena. Hän tunsi tuhansia koreita juttuja Rochesterista, Harry Jermynistä ja Hamiltonista; ja jos Esmond vain olisi voinut karata jonkun kaupunkilaisrouvan kanssa, olen varma, että varakreivitär olisi pantannut timanttinsa (paras niistä oli annettu Chaillot'n ladyllemme) maksaakseen Esmondin aikaansaamat vahingot.
Mylordin pieni talo Walcotessa — jossa hän oli asunut ennenkuin otti vastaan arvonsa ja Castlewoodin tilukset — on noin penikulman päässä Winchesteristä. Hänen leskensä oli palannut Walcote'iin mylordin kuoleman jälkeen, koska se oli aina ollut hänelle rakas paikka; siellä hän oli viettänyt varhaisimmat ja onnellisimmat nuoruusvuotensa. Ja se oli hauskempi kuin Castlewood, joka oli liian suuri hänen pienille tuloilleen; Walcote soi hänelle samalla hänen isänsä, entisen tuomiorovastin suojeluksen. Nuori varakreivi sai vuoden kouluutuksen siellä olevassa kuuluisassa yliopistossa ja mr. Tusher toimi hänen kotiopettajanaan. Sen verran tietoja mr. Esmond oli heistä saanut viime vuoden kuluessa vanhalta varakreivittäreltä, oman isänsä leskeltä. Nuorelta varakreivittäreltä, hän ei ollut saanut sanaakaan.
Kaksi tai kolme kertaa hyväntekijänsä elinaikana Esmond oli ollut Walcotessa. Ja nyt, levähdettyään vain muutamia tunteja tien varrella olevassa majatalossa, hän oli taas noussut jo kauan ennen päivän koittoa ja kulki niin nopeasti, että saapui Walcote'iin jo kello kahdelta päivällä. Hän ratsasti kylän toiseen päähän ja nousi siellä ratsultaan ja lähetti miehen mr. Tusherin luo ilmoittamaan, että eräs Lontoosta tullut herra halusi puhua hänen kanssaan hyvin tärkeästä asiasta. Lähetti tuli takaisin tuoden sen sanoman, että tohtori oli mennyt kaupunkiin ja oli luultavasti tuomiokirkossa tapahtuvassa jumalanpalveluksessa. Rouva varakreivitär oli myös siellä; hän kävi ihan joka päivä hartaustilaisuuksissa tuomiokirkossa.
Esmondin käyttämät ratsut olivat Winchesterin majatalon. Esmond nousi uudestaan ratsulleen ja ratsasti takaisin "George'iin". Sieltä hän käveli, jättäen nurisevan palvelijansa viimeinkin onnellisena päivällisen ääreen, suoraan tuomiokirkkoon. Urut soivat — talvinen päivä alkoi jo hämärtää — kun hän katuholvin alitse astui tuomiokirkon pihalle ja ohjasi askeleensa tuohon vanhaan, juhlalliseen rakennukseen.
VI luku.
JOULUKUUN 29:S PÄIVÄ.
Tuomiokirkossa oli tuskin kahtakymmentäkään henkeä lukuunottamatta tuomiorovastia ja muutamia hänen apulaisiaan ja nuoria ja vanhoja kuorolaulajia, jotka suorittivat kauniin iltarukouksen. Mutta virantoimittajana oli myöskin mr. Tusher ja hän luki saarnatuolista virallisella äänellä, suuri, musta peruukki päässä; ja penkkirivissä istui Esmondin armas emäntä, yhä musta leskenmyssy päässään, sekä hänen poikansa, joka oli kovin paljon kasvanut. Hän oli varsin jalonnäköinen nuorukainen, jolla oli äitinsä silmät ja isänsä kihara ruskea tukka; kiharat lankesivat hänen point de Venise kaulukselleen — kaunis kuva, jommoisen Van Dyck olisi voinut maalata. Rigaud'n muotokuva herra varakreivistä, joka muotokuva myöhemmin Pariisissa maalattiin, on vain kuin ranskalainen käännös hänen miehekkäistä, vilpittömistä englantilaisista kasvoistaan. Aina kun hän kohotti katseensa, loisti hänen silmistään kaksi safiirisädettä, jommoisia en minkään maalarin paletin luule kykenevän loihtimaan esiin. Mutta tänä päivänä ei ollut paljon tilaisuutta nähdä tuota nuoren lordin olemuksen erikoista kauneutta. Hän piti silmänsä suurimmaksi osaksi suljettuina, ja kun virsi tuntui käyvän pitkäksi, hän nukahti.
Mutta kun musiikki loppui, heräsi lordi ja katseli ympärilleen ja kun hänen silmänsä osuivat mr. Esmondiin, joka istui häntä vastapäätä ja katsoi kovin hellästi ja surullisesti näihin kahteen henkilöön, jotka olivat omistaneet niin suuren osan hänen sydämestään niin monena vuonna, hätkähti lordi Castlewood ja veti äitiään hihasta (lady ei ollut juuri ollenkaan kohottanut kasvojaan kirjasta). Lordi sanoi: "Katso äiti!" niin äänekkäästi, että Esmond saattoi sen kuulla kirkon toiseen päähän ja vanha tuomiorovasti juhlalliselle istuimelleen. Lady Castlewood kohotti katsettaan hetkiseksi niinkuin hänen poikansa oli pyytänyt ja nosti sitten sormeaan varoittavasti Frankille. Esmond tunsi kasvojensa kokonaan punastuvan ja sydämensä tykyttävän, kun tuo armas lady jälleen katsahti häneen. Rukousten loppuosa suoritettiin nopeasti. Mr. Esmond ei sitä kuullut eikä hyvin todennäköisesti hänen emäntänsäkään, jonka päähine painui kiinteämmin peittämään hänen kasvojaan; hän ei ollenkaan enää kohottanut päätään, ennenkuin jumalanpalvelus oli ohitse ja siunaus luettu, ja tuomiorovasti ja häntä saattavat hengenmiehet olivat poistuneet sisempään kappeliin.
Nuori Castlewood alkoi hypellä penkkien yli ennenkuin papit vielä olivat kadonneet näkyvistä ja juoksi Esmondin luo ja syleili häntä innokkaasti. "Rakas, rakas Harry-veikko!" sanoi hän, "oletko tullut takaisin? Oletko ollut sodassa? Otathan minut mukaasi kun menet uudestaan? Miksi et kirjoittanut meille? Tule äidin luokse"!
Mr. Esmond ei kyennyt sanomaan juuri muuta kuin: "Jumala sinua siunatkoon, poikaseni!" sillä hänen mielensä oli kovin liikutettu ja kiitollinen tästä nuorukaisen ystävällisyydestä. Ja yhtä suuresti kuin häntä liikutti Frankin näkeminen, yhtä suuresti häntä peloitti toinen kohtaus, joka nyt tuli tapahtumaan, sillä hän ei tiennyt, hylkäisikö leski hänet, kuten hän niin ilkeästi oli tehnyt vuosi sitten.