"Oli ystävällistä, että tulit takaisin luoksemme, Henry", sanoi lady Esmond. "Minä ajattelinkin, että sinä tulisit."
"Me luimme lehdestä, että laivasto saapui Portsmouthiin. Miksi et tullut luoksemme Portsmouthista?" kysyi Frank, tai herra varakreivi, joksi häntä nyt on nimitettävä.
Esmond oli hänkin ajatellut samaa. Hän olisi antanut vaikka toisen silmänsä, jotta olisi saanut taas nähdä armaita ystäviään. Mutta kun hän oli luullut emäntänsä kieltäneen häneltä pääsyn kotiinsa, oli hän totellut tätä ja pysytellyt poissa.
"Teidän oli vain käskettävä saadaksenne minut tänne", vastasi Esmond.
Lady ojensi hänelle kätensä, pienen, sievän kätensä; siinä oli ainoastaan hänen vihkimäsormuksensa. Riita oli kokonaan haihtunut heidän väliltään. Surun ja eron vuosi oli mennyt. Milloinkaan eivät he olleet todella olleet erotetut. Lady ei ollut koskaan ollut kokonaan poissa Esmondin mielestä. Niin, ei ainuttakaan kertaa. Ei, ei vankilassakaan, ei leirissä, ei rannikolla vihollisen tulessa eikä merellä, jylhän keskiyön tähtien alla; ei silloin kun hän katseli majesteetillista päivänkoittoa, eikä pöydän ääressä, kun hän istui juomingeissa ystävien seurassa tai teatterissa, jossa hän kuvitteli että toiset silmät olivat ladyn silmiä kirkkaammat. Kirkkaampia silmiä saattaa kyllä olla, ja kauniimpia kasvoja, mutta missään ei niin armaita. Mikään ääni ei ole niin suloinen kuin hänen rakkaan emäntänsä, joka oli ollut hänelle hänen nuoruutensa sisar, äiti, jumalatar: Nyt ei hän enää ollut jumalatar, sillä Esmond tunsi hänen heikot puolensa ja oli nyt ajatusten, kärsimysten ja kokemuksien puolesta emäntäänsä vanhempi. Mutta Esmond rakasti häntä nyt enemmän naisena kuin koskaan oli häntä jumalattarena ihaillut. Missä piilee se salaisuus ja mikä se on, joka tekee erään pikkuisen käden kaikkia muita armaammaksi? Kukapa voi tuon salaisuuden paljastaa? Tässä oli lady, poikansa vieressään, hänen armas poikansa. Tässä hän oli, itkevänä ja onnellisena. Hän otti Esmondin käden molempiin omiinsa; Esmond tunsi hänen kyyneleensä. Se oli sovinnon hurmiota. "Tuossa tulee Hiuksenhalkoja", sanoi Frank. "Tusher saapuu."
Tusher saapui tosiaankin samassa, narisuttaen korkeita korkojaan. Mr Tom oli riistänyt päältään messupaitansa ja saapui nyt papinviittaan puettuna suuri musta peruukki päässä. Miten oli Harry Esmond hetkeäkään saattanut olla mustasukkainen tälle henkilölle?
"Ojennapa meille kätesi, Tom Tusher", sanoi hän. Kappalainen teki hänelle kovin syvän ja arvokkaan kumarruksen. "On ihastuttavaa saada kohdata kapteeni Esmond", sanoi hän. "Mylord ja minä olemme lukeneet Reddas incolumem precor'in[älkää antako hänen haavoittua] ja ihan varmaan sovitimme sen teihin. Palaatte Gadeen laakerien voittajana. Kun minä kuulin teidän lähdöstänne tuolle retkelle, niin toivoin olevani toinen Septimius. Herra varakreivi, muistattehan mylord, Septimi, Gades aditure mecum?" [Septimius, lähdetkö minun kanssani Gadekseen?]
"On eräs maankolkka, jota rakastan enemmän kuin Gadesta, Tusher", virkkoi mr. Esmond. "Se on se paikka, jossa pastorilla on pappilansa ja jossa vietimme varhaisimmat vuotemme."
"Niin, talo, josta minulla on niin paljon pyhiä muistoja", virkkoi mr. Tusher (ja Harry muisti miten Tomin isä löylyytti häntä siellä) — "talo, joka on kunnioitetun isäntäni ja kaikkein korkeasti kunnioitetuimman emäntäni talon läheisyydessä, on aina oleva rakas asuinsijani. Mutta rouva, kirkonpalvelija odottaa saadakseen sulkea portit teidän armonne jälkeen."
"Ja Harry tulee kotiin illalliselle. Hurraa! Hurraa!" huudahti mylord. "Äiti, juoksenko kotiin ja pyydän Beatrixin pukemaan ylleen arvonauhansa? Beatrix on hovinainen, Harry. Sellainen ylväs villikissa hän on!"