"Tiedätkö mikä päivä nyt on?" jatkoi tämä. "Nyt on joulukuun 29 päivä — on sinun syntymäpäiväsi. Mutta viime vuonna emme juhlineet sitä maljoin — ei, ei! Mylord oli kylmänä ja Frank-poikani oli myös kuolemaisillaan. Minun aivoni olivat kuumehoureissa, eikä meillä ollut viiniä. Mutta nyt — nyt olet sinä palannut ja tuonut lyhteet mukanasi, poikaseni." Lady purskahti rajusti itkemään puhuessaan; hän nauroi ja nyyhkytti vasten nuoren miehen rintaa, toistaen kiihkeästi: "Olet tuonut lyhteesi mukanasi — lyhteesi mukanasi."

Esmond oli toisinaan tuntenut, kun hän laivankannelta sydänyöllä katsahti yläpuolellaan oleviin rajattomiin tähtiavaruuksiin, hartaan kummastuksen hurmiota tuon loppumattoman kirkkauden ja kauneuden nähdessään; — melkein samalla tavalla nyt tämän puhtaan rakkauden syvyys (joka nyt ensi kerran paljastui hänelle) kokonaan valtasi hänet ja täytti hänen sydämensä hartaalla kiitollisuudella. Armollinen Jumala, mikä oli hän, heikko ja ystävätön olento, jotta sellainen rakkaus niin suurena annettiin hänelle? Ei ollut hän turhaan elänyt, ei ollut hän turhaan elänyt, — kova ja kiittämätön hän olisi ollut, jos niin ajattelisi, — jolle sellainen aarre annetaan. Mitä muuta kuin itsekästä turhamaisuutta on kunnianhimo siihen verrattuna? Mitä on rikkaus, mitä kuuluisuus? Mitäpä ne hyödyttävät vuoden perästä, kun toiset nimet kantavat kauemmaksi kuin sinun nimesi, kun makaat mullan alle peitettynä niiden merkityksettömien arvonimien parissa, jotka ovat arkkuusi kaiverretut? Vain todellinen rakkaus elää jälkeesi — seuraa muistoasi salaisin siunauksin — tai menee edelläsi ja puhuu puolestasi. Non omnis moriar — jos kuolenkin, niin elän kuitenkin yhdessä tai useammassa lempeässä sydämessä, eikä elämäni ole hukkaan mennyttä eikä toivotonta, jos pyhä edelläni mennyt sielu yhä minua rakastaa ja rukoilee puolestani.

"Jos — jos niin on, rakas lady", virkkoi mr. Esmond, "niin miksi koskaan teitä jättäisin? Jos Jumala on minulle antanut tämän suuren lahjan — ja niinkuin nyt tiedän, rakkaan emäntäni sydän seuraa minua, olipa hän lähelläni tai poissa luotani — niin suokaa siis minun saada tuo siunaus lähelleni älkääkä koskaan erottako minua siitä, ennenkuin kuolema meidät erottaa. Tulkaa — jättäkää tämä Eurooppa, tämä paikka, jolla on niin paljon surullisia muistoja teille. Alkakaamme uusi elämä uudessa maailmassa. Hyvä lordini puhui usein lähtevänsä katsomaan virginialaisia tiluksia, jotka kuningas Kaarle antoi meille — antoi hänen esi-isälleen. Frank luovuttaa kyllä sen meille. Kukaan ihminen ei siellä kysy, onko nimessäni tahraa eikä tiedustele metsiltä minun arvonimeäni."

"Ja lapseni — ja velvollisuuteni — ja hyvä isäni, Henry?" puhkesi lady puhumaan. "Hänellä ei ole muita kuin minä nyt, sillä sisareni poistuu pian hänen luotaan ja vanhus jää yksin. Hän on mukautunut oloihin uuden kuningattaren astuttua johtoon. Ja täällä Winchesterissä, missä häntä rakastetaan, ovat ihmiset saaneet hänelle kirkon. Kun lapseni jättävät hänet, jään minä hänen luokseen. En voi seurata lapsiani suureen maailmaan, minne heidän matkansa määrä on — se peloittaa minua. He tulevat sieltä minua katsomaan ja sinäkin tulet toisinaan, Henry, — niin, toisinaan, kuten nytkin, pyhänä adventtiaikana, kun olen sinut nähnyt ja taas siunannut sinut."

"Jättäisin kaiken seuratakseni teitä", virkkoi mr. Esmond, "ja ettekö siis tekin, rakas lady, voi olla yhtä altis minulle?"

"Vaiti, poika!" sanoi lady, puhuen äidin suloisin, surullisin äänin ja ilmein. "Maailma on vasta alussa sinulle. Mutta minä taas olen ollut niin heikko ja syntinen, että minun täytyy siitä luopua ja rukoilla sovitusta, rakas Henry. Jos meillä olisi nyt niinkuin ennen luostareita — ja useat kirkkomme papit haluaisivat niitä — niin olen usein miettinyt, että vetäytyisin sellaiseen ja viettäisin elämäni armoa anoen. Mutta minä rakastaisin sinua yhä — niin, ei ole mitään syntiä rakkaudessa, jommoinen minun on nyt. Ja rakas lordini voi taivaassa nähdä sydämeeni ja tietää ne kyyneleet, jotka ovat pesseet pois syntini. Ja nyt — nyt velvollisuuteni vaatii minua olemaan täällä lasteni luona niinkauan kuin he minua tarvitsevat, sekä myös vanhan isäparkani luona —"

"Eikä siis minun luonani", sanoi Henry.

"Vaiti!" sanoi lady taas ja kohotti kätensä nuoren mielien huulille. "Olen ollut sinun sairaanhoitajasi. Et voinut nähdä minua, Henry, kun olit rokossa ja kun minä tulin ja istuin vierelläsi. Ah! minä rukoilin, että saisin kuolla; mutta se olisi ollut syntistä, Henry. Oh, on kauheata mennä takaisin tuohon aikaan! Se on nyt ohitse ja mennyttä, ja se on minulle annettu anteeksi. Kun taas minua tarvitset, niin tulen vaikka miten kaukaa. Kun sydämesi on haavoitettu, niin tule minun luokseni, rakkaani. Ole vaiti, anna minun sanoa kaikki! Sinä et ole koskaan rakastanut minua, Henry kulta — niin, et nytkään. Ja siitä olen minä kiittänyt Taivasta. Minulla oli tapana pitää sinua silmällä ja tiesin tuhansista merkeistä, että niin oli. Muistatko, miten iloinen olit yliopistoon menosta? Minä juuri sinut lähetin. Olen sen kertonut isälleni ja mr. Atterburylle myös, kun keskustelin hänen kanssaan Lontoossa. Ja he antoivat minulle molemmat synninpäästön — molemmat — ja he ovat hurskaita miehiä, joilla on valta sitoa ja päästää. Ja he antoivat minulle anteeksi, samoinkuin rakas lordini antoi minulle anteeksi, ennenkuin hän meni taivaaseen."

"Kaikki enkelit eivät varmaankaan ole taivaassa", sanoi mr. Esmond. Ja niinkuin veli painaa sisaren sydämelleen ja niinkuin äiti vaipuu poikansa rinnalle, niin oli Esmondin rakastettu emäntä hetkisen hänen lähellään ja siunasi häntä.

VII luku.