MINUT OTETAAN ILOISESTI VASTAAN WALCOTESSA.
Kun he saapuivat Walcotessa olevaan taloon, olivat huoneet valaistut iloisesti. Illallispöytä oli katettu tammisaliin; anteeksianto ja rakkaus näytti odottavan palaavaa tuhlaajapoikaa. Muutamia tuttuja palvelijain kasvoja näkyi tähystelemässä rappusilla — vanha taloudenhoitajatar oli siellä ja nuori Lockwood Castlewoodista mylordin oranssi- ja sinivärisessä livreassa. Esmondin rakas emäntä pusersi hänen kättään kun he astuivat eteissaliin. Ladyn silmät säteilivät kuvaamattoman rakkaasti. "Tervetuloa", sanoi hän kohottaessaan katseensa ja työntäessään taaksepäin vaaleita kiharoitaan ja mustaa päähinettään. Silloinen hymy väreili hänen kasvoillaan. Harry ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt ladyä niin lumoavana. Hänen kasvojaan kirkasti ilo, joka oli kauneutta valtavampi. Hän tarttui poikansa käteen — tämä seisoi eteisessä äitiään odottamassa — mutta ei hellittänyt Esmondin käsivarresta.
"Tervetuloa, Harry", toisti nuori lordi hänen perässään. "Olemme kaikki kokoontuneet sitä sanomaan. Tässä on vanha Pincot — eikö hän olekin käynyt sieväksi?" Ja Pincot, joka oli entistään vanhempi eikä suinkaan sievempi, niiasi kapteenille, joksi hän Esmondia nimitti ja kehoitti mylordia "herkeämään jo".
"Ja tässä on Jack Lockwood. Hänestä tulee vielä kuuluisa krenatööri, ja niin tulee minustakin. Kirjoittaudumme molemmat sinun miehiksesi, serkku. Ja heti kun tulen seitsentoistavuotiseksi, menen sotaväkeen — kaikki herrat menevät sotaväkeen. Mutta katso kuka saapuu — ho, ho!" lordi purskahti nauramaan. "Itse mrs. Trix uuden nauhan somistamana. Tiesin, että hän ottaisi uuden käytäntöön heti kun sai kuulla, että kapteeni tulee illalliselle."
Tämä iloinen keskustelu tapahtui Walcoten eteissalissa. Sen keskellä on portaat, jotka johtavat avonaiseen käytävään, jossa ovat makuuhuoneihin johtavat ovet; ja yhdestä näistä saapui Beatrix-neiti vahakynttilä kädessään; se kirkasti hänen olemustaan ja valo lankesi punaiselle nauhalle ja maailman kaikkein loistavimmalle valkoiselle kaulalle.
Esmond oli jättänyt lapsen ja tapasi naisen, joka oli kasvanut tavallista kokoa pitemmäksi ja saavuttanut niin huikaisevan täydellisen kauneuden, että Esmondin silmät helposti saattoivat ilmaista kummastusta ja ihastusta häntä katsellessaan. Hänen silmissään oli niin loistava ja sulattava kirkkaus, että olen nähnyt kokonaisen seurueen seuraavan häntä aivankuin vastustamattomasta lumouksesta. Ja sinä iltana, jolloin suuri herttuamme oli teatterissa Ramillies'n taistelun jälkeen, kaikki katsoivat Beatrixia eikä herttuata (Beatrix sattui juuri saapumaan teatterin toiselta puolelta). Hän oli tumma kaunotar — tai hänen silmänsä, tukkansa ja kulmakarvansa ja silmäripsensä olivat tummat; hänen tukkansa kiemurteli runsaina laineina ja valui hänen hartioilleen. Ja hänen ihonsa oli niin huikaisevan valkoinen kuin lumi auringonpaisteessa, paitsi poskia, jotka olivat raikkaan punaiset, ja huulia, jotka olivat vielä syvempää punaa. Hänen suunsa ja leukansa sanottiin olevan liian suuret ja täyteläiset, ja ehkä ne olisivatkin olleet marmoriin valetulle jumalattarelle, mutta eivät naiselle, jonka silmät olivat tulta, ja jonka katse oli rakkautta ja jonka ääni oli suloisinta hiljaista laulua ja jonka vartalo oli täydellistä tasasuhtaisuutta, terveyttä, päättäväisyyttä, toimeliaisuutta, naiselle, jonka jalka laskeutui maahan niin varmana ja joustavana ja jonka liikkeet, olivatpa ne nopeita tai hitaita, olivat aina täydellistynyttä suloa — nopealiikkeinen kuin ilmatar, ylväs kuin kuningatar, — hetkisen heltynyt, hetkisen hallitseva, hetkisen sarkastinen. Hän ei tehnyt ainoatakaan liikettä, joka ei olisi ollut kaunis. Kun tämän kirjoittaja ajattelee häntä, tuntee hän itsensä jälleen nuoreksi ja muistaa ihanteensa.
Niin hän saapui kantaen laahustintaan toisella sirolla, pyöreällä käsivarrellaan ja kynttilää edessään, sipsuttaen portaita alas Esmondia tervehtimään.
"Hän on koristautunut punaisilla sukillaan ja valkeilla kengillään", sanoi mylord, yhä nauraen. "Ohhoo, hieno neitsykäiseni! näinkö asetat paulasi kapteenille?" Beatrix lähestyi, hymyillen ihanasti Esmondille, joka ei saattanut katsoa mihinkään muualle kuin hänen silmiinsä. Beatrix astui esiin ojentaen päätään aivankuin haluaisi, että Esmond suutelisi häntä, niinkuin tämä oli tehnyt Beatrixin lapsena ollessa.
"Seis", sanoi hän, "olen kasvanut liian isoksi jo! Tervetuloa, Harry-serkku!" ja hän teki Esmondille ylvään kumarruksen, taipuen melkein maahan asti mitä siroimmassa kaarroksessa ja katsellen koko ajan Esmondiin silmät loistavina ja suu hymyten. Rakkaus tuntui säteilevän hänestä. Harry katseli häntä sellaisen ihastuksen vallassa, jollaista Milton on kuvaillut ensimmäisen kerran rakastuneen tuntevan.
"N'est — ce pas?" sanoi mylady matalalla, suloisella äänellä, yhä riippuen Harryn käsivarressa.