Esmond kääntyi ja säpsähti ja punastui kohdatessaan emäntänsä kirkkaat silmät. Hän oli unohtanut tämän, vaipuessaan ihailemaan filia pulchrior'ia.
"Oikea jalka esiin, varpaat taivutukseen, kas niin. Ja niiaa nyt ja näytä punaiset sukkasi, Trix. Niissä on hopeakaistat, Harry. Leskivarakreivitär on ne lähettänyt. Beatrix meni panemaan niitä jalkaansa", virkkoi mylord. "Ole vaiti, sinä tyhmä lapsi", virkkoi neiti, vaientaen veljensä suudelmin. Ja sitten täytyi hänen tulla ja suudella äitiään katsellen koko ajan Harrya äitinsä olan yli. Ja vaikkei hän suudellut Esmondia, ojensi hän tälle molemmat kätensä ja otti sen jälkeen toisen tämän käsistä omiinsa ja sanoi: "Oi Harry, olemme niin, niin iloisia, kun tulit."
"Meillä on metsäkurppia illalliseksi", sanoi mylord. "Hurraa! saarna toi kovan nälän." "Ja nyt on joulukuun 29 päivä ja meidän Harry on tullut kotiin."
"Hurraa, Pincot-eukkoseni!" sanoi mylord taas; ja armaan ladyn huulet näyttivät liikkuvan aivankuin rukouksessa. Hän tahtoi, että Harry veisi Beatrixin illallishuoneeseen ja meni itse nuoren varakreivin johdattamana. Ja tähän seurueeseen liittyi pian myös Tom Tusher, jonka ainakin neljä tästä viisihenkisestä seurueesta toivoi olevan poissa. Ja pois hän menikin heti kun jälkiruoan tarjoilu alkoi. Ja sitten kertoi Harry suuren, räiskyvän takkavalkean ääressä hänen emäntänsä tai suloisen Beatrixin täyttäissä hänen maljaansa tarinan sotaretkestään; ja vietti ihanimman illan mitä elämänsä mittaan oli kokenut. Aurinko oli jo kauan ennen häntä ylhäällä, niin syvä, suloinen ja virkistävä oli hänen unensa ollut. Hän heräsi aivankuin enkelit olisivat vartioineet hänen vuoteensa ääressä koko yön. Ja varmaan olikin eräs, joka oli yhtä puhdas ja rakastava kuin enkeli, siunannut hänen untaan rukouksillaan.
Seuraavana aamuna kappalainen luki rukoukset Walcoten pienelle perheelle, niinkuin oli tapana. Esmond ajatteli, ettei Beatrix-neiti paljonkaan kuunnellut Tusherin kehoituksia. Koko hartaushetken ajan harhailivat hänen silmänsä joka taholla — ainakin aina, kun Esmond kohotti katseensa ja heidän silmänsä yhtyivät. Varmaankaan ei myös Esmond kovin tarkkaavaisesti kuunnellut herra pastoria. "Tämä olisi voinut olla minun elämäni", ajatteli hän; "tämä olisi voinut olla minun velvollisuutenani aina vanhuuteen asti. No niin, mutta eikö olisi ihanaa olla näiden rakkaiden ystävien luona eriämättä heistä koskaan? Niin, kunnes — kunnes kohtalon määräämä rakastaja tulee ja vie pois kauniin Beatrixin", ja Harry-paralta jäi kuulematta parhain osa Tom Tusherin esitystä, joka saattoi olla hyvin oppinutta ja kaunopuheista, ajatellessaan rakastajaa, joka hälvensi mielestä papin.
Beatrix oli koko rukousten ajan polvistuneena ihan Harry Esmondin edessä. Punaiset sukat oli vaihdettu harmaisiin ja kengät mustun, joissa hänen jalkansa näyttivät aivan yhtäkauniilta. Kaikki kevään ruusut eivät olisi kyenneet kilpailemaan hänen ihonsa raikkauden kanssa, ja Esmond ajatteli, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt mitään hänen silmiensä aurinkoisen loiston veroista. Rouva varakreivitär näytti väsyneeltä aivankuin valvomisesta, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat.
Beatrix-neiti huomasi nämä sairauden oireet äidissään ja pahoitteli sitä. "Olen vanha nainen", sanoi mylady ystävällisesti hymyillen; "en saata toivoa, että näyttäisin yhtä nuorelta kuin sinä, kultaseni".
"Hän ei voi koskaan näyttää yhtä hyvältä kuin sinä, äiti, vaikka hän eläisi satavuotiseksi", virkkoi mylord ottaen äitiään vyötäisiltä ja suudellen hänen kättään.
"Näytänkö minä kovin ilkeältä, serkku?" kysäisi Beatrix kääntyen kokonaan Esmondiin päin ja tuoden kauniit kasvonsa niin lähelle tämän leukaa, että hieno, tuoksuava tukka kosketti siihen. Puhuessaan asetti hän sormennenänsä Esmondin hihalle ja Esmond asetti toisen kätensä hänen kädelleen.
"Olen kuin peilisi", sanoi hän, "eikä se voi sinua imarrella."