Päinvastoin kaikkien miestemme odotuksia — me olimme totisia kuin ruumisvaunujen ajaja — herra Brough saapui konttoriin nelivaljakollaan, nauraen ja laskien leikkiä erään ystävän kanssa, kun hän astui ales ovella.
"Hyvät herrat!" sanoi hän. "Te olette lukeneet lehdet. Ne ilmoittavat erään tapauksen, jota minun täytyy syvästi valittaa. Minä tarkotan kunnon raatimies Pashin, erään vakuutettumme, kuolemaa. Mutta jos mikään saattaa lohduttaa minua tämän arvoisan miehen kadottamisesta, on se ajatus, että hänen lapsensa ja leskensä ensi lauantaina kello yksitoista saavat nostaa viisituhatta puntaa ystävältäni, herra Titmarshilta, joka nyt on ensimäinen kirjanpitäjä täällä. Mitä tulee onnettomuuteen, joka on kohdannut herroja Shadrachia ja Meshachia, — niin siinä ainakaan ei ole mitään, joka saattaisi ketään huolettaa. Ensi lauantaina tahi niin pian kun heidän tappionsa yksityiskohdat tyydyttävästi voidaan saada selville, ystäväni, herra Titmarsh, maksaa heille pöytänsä takaa neljäkymmentä, viisikymmentä, kahdeksankymmentä, sata tuhatta puntaa — heidän vahinkojensa suuruuden mukaan. He ainakin saavat riittävän korvauksen. Ja vaikka meno osakkeenomistajille epäilemättä on oleva melkoinen, niin me saatamme sen suorittaa, hyvät herrat. John Brough saattaa suorittaa sen yksinään, jos niiksi tulee, eikä olla siitä millänsäkään, ja meidän täytyy oppia kantamaan vastoinkäymiset niinkuin olemme tähän asti kantaneet myötäkäymiset ja aina näyttää, että olemme miehiä!"
Herra Brough lopetti muutamin viittauksin, joita minä en kernaasti kerro tässä, sen tunnustan. Sillä puhua taivaasta tavallisten maallisten asiain ohessa on minusta aina ollut epäkunniallista, ja ottaa se todistamaan suunsa valheita, kuten ulkokullattu teeskentelijä tekee, on niin hirvittävä synti, että pitäisi varoa viittailemistakin sinnepän.
Jollakin tapaa löysi herra Broughin puhe tiensä sanomalehtiin jo samana iltana. Vaan en minä voi arvata, kuka sen ilmoitti, sillä ei kukaan miehistämme lähtenyt konttorista sinä päivänä, ennen kun iltalehdet olivat ilmestyneet. Mutta siellä puhe oli — niin, ja viikon lopulla, vaikka Roundhandin oli kuultu pörssissä sinä päivänä selittävän panevansa vetoa viisi yhtä vastaan, ettei raatimies Pashin rahoja koskaan maksettaisi; — viikon lopulla minä maksoin pöytäni takaa rahat rouva Pashin asiamiehelle ja Roundhand epäilemättä menetti vetonsa.
Kerronko, miten rahat hankittiin? Eihän voi olla mitään haittaa asian puhumisesta nyt, kahdenkymmenen vuoden perästä, kun se sitä paitsi on suureksi kunniaksi kahdelle, nyttemmin kuolleelle henkilölle.
Minä kun olin ensimäinen kirjanpitäjä, oli minulla tilaisuus useasti päästä Broughin huoneeseen, ja hän näytti nyt vielä kerran haluavan ottaa minut uskotukseen.
"Titmarsh, poikani", sanoi hän eräänä päivänä minulle, katsoen minua tiukasti silmiin, "oletteko koskaan kuullut suuren Silberschmidtin kohtalon?" Tietysti minä olin kuullut. Herra Silberschmidt, aikansa Rothschild (olenpa kuullut senkin, että tämä jälkimäinen mainio mies alkuisin oli kirjanpitäjänä Silberschmidtin konttorissa Lontoossa) — luullen, ettei voisi suorittaa sitoumuksiaan, Silberschmidt teki itsemurhan, ja jos hän olisi elänyt kello neljään sinä päivänä, niin hän olisi huomannut olevansa neljänsadan tuhannen punnan arvoinen. "Suoraan kertoakseni Teille totuuden", sanoo herra Brough, "olen minä Silberschmidtin asemassa. Entinen yhtiökumppanini Hoff on toiminimen nimissä kirjoittanut vekseleitä äärettömään summaan, ja minä olen ollut pakotettu lunastamaan ne. Minä olen tuon kirotun inkivääriolut-yhtiön tähden saanut neljätoista juttua silmilleni, ja kaikki velat on asetettu minun vastattavakseni, kun tunnetaan minun varallisuuteni. Jos nyt en voita aikaa, en voi maksaa, ja asia on sen pituinen, että jos minä en voi hankkia viittätuhatta puntaa ennen lauantaita, on yhtiömme perikadossa
"Mitä! West Diddlesex perikadossa?" sanon minä ajatellen äitiparkani vuosirahaa. "Mahdotonta! Asemamme on loistava."
"Meidän täytyy saada viisituhatta puntaa lauantaiksi, niin me olemme pelastetut, ja jos Te tahdotte hankkia ne minulle, niinkuin tiedän Teidän voivan, annan minä Teille kymmenentuhatta puntaa niistä rahoista!"
Sitten Brough näytti minulle viimeistä myöten yhtiön ja omat tilinsä todistaen epäämättömän selvästi, että liikkeemme niillä viidellätuhannella punnalla pääsee jalkeille jälleen, mutta ilman niitä kukistuu. Vähät siitä, mitenkä hän sen todisti. Sillä tunnettehan erään valtiomiehen sanan, että antakaa hänen vain käyttää numeroita, niin hän todistaa vaikka mitä.