Minä lupasin vielä kerta pyytää rouva Hoggartylta rahoja eikä hän näyttänyt olevan vastahakoinen. Minä kerroin sen Broughille, ja samana päivänä hän kävi tervehtimässä tätiäni, hänen vaimonsa kävi tervehtimässä tätiäni, hänen tyttärensä kävi tervehtimässä tätiäni, ja taaskin kerta nähtiin Broughin nelivaljakko ovemme edessä.
Mutta rouva Brough oli huono asiantoimittaja. Sen sijaan että olisi nostanut nokkansa korkealle, hän kauniisti pyrähti itkuun, lankesi polvilleen ja rukoili rouva Hoggartya pelastamaan hänen rakkaan Johninsa. Tämä herätti heti tätini epäluulot, ja sen sijaan että olisi luovuttanut rahansa, hän kirjoitti herra Smithersille pyytäen tätä viipymättä tulemaan hänen luokseen, vaati minua antamaan pois ne kolmen tuhannen punnan osakkeet, jotka oli minun nimissäni, kutsui minua kauheaksi petkuttajaksi ja sydämettömäksi huijariksi ja vannoi ja vakuutti, että minä olin ollut syynä hänen häviöönsä.
Mitenkä siis herra Brough tuli saaneeksi rahat? Minä kerron sen teille. Kerta ollessani hänen huoneessaan saapui sinne vanha Gates, Fulhamin portinvartija, ja toi herra Ballsilta, panttilainaajalta, kahdentoista sadan punnan summan. Rouva oli käskenyt häntä, sanoi hän, viemään hopeat herra Ballsille, ja annettuaan pois rahat vanha Gates pitkän aikaa kopeloi taskujaan ja veti viimein esiin viiden punnan setelin, jonka hän sanoi Jane-tyttärensä juuri lähettäneen palveluspaikastaan, ja pyysi herra Broughilta saada vielä yhden osakkeen yhtiössä.
Hän oli tuiki varma siitä, että kaikki kääntyisi hyväksi jälleen. Ja kun hän kuuli herran huutavan ja manaavan hänen ja rouvan kävellessä kasvitarhassa ja sanovan, että muutaman punnan — muutaman shillingin — puutteessa suurin omaisuus Europassa menisi mäkeen, niin silloin olivat Gates ja hän vaimonsa ajatelleet, että heidän pitää tehdä kaikki mitä voivat auttaakseen parhainta herraa ja rouvaa mitä koskaan on löytynyt.
Sellainen oli Gatesin puheen sisällys, ja herra Brough puristi hänen kättänsä ja — otti ne viisi puntaa. "Gates", sanoi hän, "ette ole koskaan elämässänne käyttänyt viiden punnan rahaa paremmin!" Enkä epäile, ettei niin ollut, — mutta vasta taivaassa oli vanha Gates riepu saapa korkoa rovolleen.
Eikä tämä ollut ainoa esimerkki. Rouva Broughin sisar, neiti Dough, joka oli ollut kireissä väleissä johtajan kanssa melkein siitä asti, kun tämä oli kohonnut suureksi mieheksi, tuli konttoriin mukanaan kirjallinen valtakirja ja sanoi: "John, Isabella oli luonani tänä aamuna ja sanoi, että Te tarvitsette rahoja, ja tässä tuon Teille neljä tuhatta puntaa. Siinä kaikki mitä minulla on, John. Ja rukoilkaa Jumalaa, että ne olisivat Teille hyväksi — Teille ja rakkaalle sisarelleni, joka oli minulle paras sisar maailmassa — sitten muutamaan aikaan."
Ja hän laski pois paperin ja minut kutsuttiin todistamaan sitä, ja kyynelsilmin Brough kertoi minulle hänelle sanansa, sillä hän saattoi luottaa minuun, sanoi hän. Ja siten minä tulin olleeksi läsnä vanhan Gatesin puhuessa isäntänsä kanssa, joka tapahtui vain hetkinen sen perästä. Kunnon rouva Brough! Kuinka hän teki työtä miehensä hyväksi! Hyvä, hellä vaimo, sinulla oli uskollinen sydän ja ansaitsisit paremman kohtalon! Vaan miksi sanoa niin? Vielä tänä päivänäkin hän pitää miestään enkelinä ja rakastaa häntä vain tuhat kertaa enemmän hänen onnettomuuksiensa tähden.
Lauantaina minä maksoin pöytäni takaa raatimies Pashin asiamiehelle, kuten sanoin. "Elkää välittäkö tätinne rahoista, Titmarsh, poikani, — elkää välittäkö siitä, että hän on ottanut osakkeensa takaisin. Te olette rehellinen kunnon poika. Te ette ole koskaan parjannut minua, niinkuin nuo koirat tuolla alhaalla, ja minä vielä rakennan Teidän onnenne!"
* * * * *
Kun minä eräänä päivänä seuraavalla viikolla kaikessa rauhassa join teetä vaimoni, herra Smithersin ja rouva Hoggartyn seurassa, kuului ovella noputus, ja muuan herra pyysi saada puhua kanssani vierashuoneessa. Se oli herra Aminadab Chancery-kujalta, joka vangitsi minut West Diddlesex-yhtiön osakkeenomistajana[28] von Stiltzin, Clifford-kadun räätälin ja kangaskauppiaan vaatimuksesta.