Minä kutsuin Smithersin ja pyysin häntä herran tähden olemaan
kertomatta Marylle mitään. "Missä on Brough?" kysyy herra Smithers.
"Hänkö?" sanoo herra Aminadab. "Hän on vielä kerran toiminimessä
Brough ja Off,[29] hyvä herra — hän murkinoi Calaisissa tänä aamuna!"
YHDESTOISTA LUKU
JOSSA NÄHDÄÄN, ETTÄ MIES SAATTAA OMISTAA TIMANTIN, JA ATERIAN SAAMINEN KUITENKIN OTTAA KOVILLE.
Tuona onnettomana lauantai-iltana minut vietiin löytölastenkodilta tuoduilla ajurinrattailla pois mukavasta kodistani ja rakkaan pikku vaimoni tyköä, jota herra Smithers sai jäädä lohduttamaan niin hyvin kuin taisi. Hän sanoi, että minä olin pakotettu lähtemään matkalle konttorin asioissa, ja Mary raukkani kääräsi vähän vaatteita käsilaukkuun ja kietoi shaalin ympärilleni ja pyysi erityisesti saattajaani pitämään vaunujen akkunoita kiinni, mitä huomautusta se virnistelevä roikale lupasi totella. Matkamme ei ollut pitkä, ja yhden shillingin vain maksoi kyyti Cursitor-kadulle Chancery-kujan alueelle, jossa minä sain nousta pois.
Paitsi taloa, jonka eteen rattaat pysähtyivät, näytti saman kadun varrella olevan puoli tusinaa muita, joita käytettiin samaan tarkotukseen. Ei kenkään, olkoon kuinka rikas, saata pöyristymättä kulkea noiden synkkäin talojen ohitse, luulisin minä. Kadunpuoleiset akkunat ovat varustetut ristikoilla, ja ovella näkyi likaisessa ovipielessä kiiltävä messinkilevy, ilmoittaen, että "Aminadab, Middlesexin viskaalin virkamies" asui siellä. Pieni punapäinen Israelin lapsi avasi ulko-oven, kun vaunumme pysähtyivät sen eteen, ja otti vastaan minut ja matkalaukkuni.
Heti kun me olimme astuneet sisälle ovesta, hän sulki sen, ja minä huomasin olevani toisen, mahdottoman suuren ja lujalukkoisen oven edessä. Ja kun me olimme astuneet sen kautta, olimme vihdoinkin talon porstuassa.
Ei ole tarvis kuvata sitä taloa. Se on aivan samallainen kuin kymmenen tuhatta muuta taloa Lontoon pimeässä Cityssä. Siellä oli lokainen käytävä ja lokaiset portaat, ja käytävästä johti kaksi lokaista ovea kahteen saastaiseen huoneeseen, joiden akkunoissa oli vankat ristikot ja jotka kuitenkin tavottelivat jonkinlaista kauhistuttavaa hienoutta, mikä karmii selkääni vieläkin sitä ajatellessani. Seinillä riippui kirjavissa puitteissa kaikenkaltaisia roskamaalauksia (kuinka suuresti ne erosivatkaan serkkuni Michael Angelon erinomaisista luomista!), uuninkamanalla mahdottoman suuria ranskalaisia kelloja, vaaseja ja kynttiläjalkoja, seinäkaapeissa pitkät rivit Birminghamin hopeoituja remuja, sillä herra Aminadab ei ainoastaan vanginnut niitä, jotka eivät voineet maksaa, vaan myöskin lainasi sellaisille, jotka voivat sen tehdä, ja niin hän oli jo monta kertaa, kauppaa harjottaen, myynyt ja ostanut nämät tavarat.
Minä suostuin ottamaan pihanpuoleisen huoneen yöksi, ja sillä välin kun hebrealainen neitsyt teki minulle tilaa pieneen ikävään vetosohvaan (voi sitä, kenen on siinä nukkuminen!), kutsuttiin minut etuhuoneeseen, jossa herra Aminadab, kehottaen minua rohkaisemaan mieleni, ilmoitti, että minä saisin päivällisen ilmaiseksi muutaman seurueen kanssa, joka oli juuri tullut. Minä en kaivannut päivällistä, mutta olin iloissani, ettei minun tarvinnut olla yksin — yksin, kunnes saapuisi Gus, jonka luo minä olin lähettänyt sanan, hänen asuntonsa kun oli aivan lähellä.
Etuhuoneessa minä tapasin kello kahdeksan illalla neljä herrasmiestä juuri istuutumassa pöytään. Kummallista! Siellä oli herra B., hienostoon kuuluva mies, joka vain puoli tuntia sitten oli tullut sinne postivaunuissa saattajansa, herra Lockin, Horsham-vankilan virkamiehen seurassa. Herra B. oli vangittu seuraavalla tavalla: Hän oli huoleton, hyvänluontoinen herrasmies ja oli kirjoittanut isoon summaan nousevia vekseleitä eräälle ystävälle, ylhäisen perheen jäsenelle ja moitteettoman kunnialliselle miehelle, joka oli monilla ja mitä juhlallisimmilla valoilla vannonut maksavansa kysymyksenalaiset vekselit. Paperit kirjoitettuaan nuori herra B. mainiossa ajattelemattomuudessaan oli unohtanut ne kokonaan, ja niin teki, jonkin sattuman kautta, ystäväkin, jota hän oli auttanut, sillä sen sijaan että olisi ollut Lontoossa ja suorittanut sitoumuksensa, tämä jälkimäinen herrasmies matkusteli ulkomailla eikä ollut sanallakaan vihjaissut herra B:lle, että paperit jäisivät hänen selvitettäväkseen. Nuori herra B. makasi Brightonissa potien kuumetautia. Oikeudenpalvelija raastoi hänet pois vuoteesta ja eräänä sateisena päivänä vei Horshamin vankilaan. Siellä hän sairastui uudelleen tautiinsa, ja kun hän oli riittävästi korjaantunut, tuotiin hänet Lontooseen, herra Aminadabin taloon, jossa minä tapasin hänet — kalpeana, laihana, hyväntuulisena, myytynä miehenä. Hän makasi sohvalla ja oli tilannut sen päivällisaterian, jolle minä olin kutsuttu. Tuskallista oli katsoa poika polosen kasvoja, sillä mahdotonta oli olla näkemättä, että hänen hetkensä olivat luetut.
Herra B:llä ei tosin ole mitään tekemistä vaatimattoman tarinani kanssa, mutta minä en voi olla mainitsematta häntä, kun tulin hänet nähneeksi. Hän kutsutti luokseen asianajajansa ja lääkärinsä. Edellinen suori pian hänen tilinsä oikeudenpalvelijan kanssa ja jälkimäinen järjesti kaikki hänen maalliset tilinsä. Sillä päästyään pois oikeudenpalvelijan talosta hän ei enään koskaan toipunut saamistaan kolauksista, vaan muutaman viikon kuluttua kuoli. Ja vaikka tämä asia tapahtui monta vuotta sitten, en minä voi sitä unohtaa kuolinpäivääni saakka. Minä näen useasti herra B:n kuoleman aiheuttajan — hyvin menestyvän herrasmiehen, ratsastavan kauniilla hevosella puistossa tai vetelehtivän klubin akkunassa. Hänellä on epäilemättä paljon ystäviä ja hyvä maine. Mutta minä ihmettelen, nukkuuko se mies hyvästi ja syökö hyvällä ruokahalulla? Minä ihmettelen, onko hän maksanut herra B:n perijöille sen summan, jonka tämä herra maksoi rahallaan ja hengellään?