"Hän hyppäsi puhujalavalle, tempasi laulukirjan ja aloitti, ja sen jumalanpalveluksen alusta loppuun saakka ei minulla ollut mitään muuta tekemistä kuin pysytellä pois tieltä".
"Mr. Moody oli pari tuntia levännyt, ja kun ei hänellä ollut iltakokousta edessään, läksi hän vanhaan työhönsä rekryyttejä kokoomaan, jossa toimessa hän sinä päivänä tavallista paremmin onnistuikin. Johdattaessaan heitä kirkkoon, heräsi hänessä joku sattuva ajatus, ja kadunkulman ja saarnatuolin välillä suunnitteli hän saarnansa, joka oli voimakkaimpia kaikista, joita häneltä olen kuullut".
On olemassa hauska kertomus siitä, miten Mr. Moody eräänä uudenvuoden päivänä kävi vieraissa kahdessasadassa perheessä. Hän läksi kotoaan aikoen käydä näin monessa paikassa ja hän todella ennättikin. Tietysti hän ei voinut muuta kuin hetken viivähtää joka paikassa, ja vierailu ei kestänyt missään kahta minuuttia kauvemmin. Hän hyppäsi vaunustaan parin ystävänsä saattamana, jotka hän oli ottanut mukaansa, kiirehti sisään, katseli ympärilleen ja sanoi: "Minä olen Moody; kaiketi tunnette minut? Kuinka on laitanne? Minä toivotan teille onnellista uutta vuotta. Rukoilkaamme!"
Sitten hän lankesi polvilleen, ja muutamia sanoja rukoiltuaan hän kiireesti nousi, tarttui hattuunsa ja istuutui vaunuunsa jälleen. Seuraavassa talossa tehtiin samoin ja niin edespäin. Iltapuolella olivat hänen molemmat ystävänsä, jotka olivat seuranneet häntä, aivan väsyneitä, niin että heidän täytyi lähteä kotiin; mutta Moody jatkoi, ja kun hän oli lopettanut, näytti hän voivan tehdä saman vielä kerran. Tämä on kuvaava esimerkki sekä hänen ruumiilliseen voimaansa että intoonsa nähden. Hevosetkin sinä päivänä väsyivät, ja hänen täytyi käydä loppumatka jalkasin, mutta hän piti päälle loppuun asti ja kävi kaikissa paikoissa, jotka hän oli listaansa merkinnyt.
Mr. Moody perusti erään auttajayhdistyksen, nimeltä "Työtoverit" (Yokefellows). Heidän tehtävänä oli mennä yleisille paikoille, käydä kodista kotiin ja seistä katujen kulmissa kaikkialla levittääkseen lentolehtisiä ja painettuja kutsumuksia kokouksiin Illinois Street-kirkossa ja Farwell Hallissa. Missä vaan paljon kansaa oli koolla, nähtiin näitä nuorukaisia, ja täten pysyi Mr. Moodyn työ aina yleisölle tunnettuna ja edistyi voimalla. Muuan nuori mies kertoo, miten hänestä tuli Työtoveri-Yhdistyksen jäsen ja lähetystyöntekijä:
"Minä olin muukalainen Chicagossa. Eräänä pyhäaamuna seisoin muutamassa kadunkulmassa lähellä Mr. Moodyn kirkkoa ja katselin ympärilleni tietämättä, minne mennä tai mitä tehdä. Mr. Moody, joka parhaillaan lähetti Työtovereita heidän aamutyöhönsä, tuli luokseni ja sanoi tuttavallisesti: 'Katsokaa tässä, ottakaa tämä paperikäärö ja asettukaa tuohon kadunkulmaan ja antakaa lehtinen jokaiselle ohikulkevalle'."
"Minä tulin iloiseksi kuullessani ystävällisen äänen, ja koska mielelläni halusin jotakin tekemistä, niin otin lehtiset ja jakelin ne neuvon mukaisesti ja olen siitä perin ollut yhdistyksen jäsen".
On hauska seurata muutamien kehitystä niistä puoleksi villiintyneistä pojista, jotka joutuivat Moody-lähetyksen vaikutuksen alaisiksi. Se oli uuden elämän alku monelle heistä. He huomasivat kuinka tyhmää ja alentavaa oli sonnin elämä; heidän ajatuksensa tulivat suunnatuiksi parempaa kohti, heidän oman arvonsa tunto ja oikeutettu itsetietoisuutensa heräsi ja sen armon vaikutuksesta, jonka alaiseksi he tulivat, kasvoivat he hyödyllisiksi kansalaisiksi ja jaloiksi ihmisiksi. Mr. Moodyn aate oli panna kukin johonkin toimeen. Senvuoksi hän tavallisesti aina, tullessaan uudelle paikkakunnalle, saarnasi tekstistä "Kullekin oma tehtävänsä" siten herättääkseen uinailevia uskovaisia toimintaan ja saattaakseen heitä lähtemään työhön kaikkialle, missä he mahdollisesti voivat saada jotakin aikaan tai tehdä jotakin hyvää.
On hyvin tunnettu tosiseikka, että Mr. Moody aina lämpimästi suosi sitä liikettä, joka on Nuorten Miesten Kristillisen Yhdistyksen nimellä tunnettu. Hän omisti paljon aikaa ja paljon työtä sen menestyksen eteen Chicagossa, ja se kasvoi hänen johdollaan kuten hänen lähetystyönsäkin, kunnes hän ei tiennyt, missä löytää kotia sille. Ensin oli yhdistyksellä huoneustonsa metodistikirkon alueella, mutta tämä tuli ennen pitkää liian ahtaaksi, etenkin sittenkun uusia osastoja oli järjestetty. Oli selvä, että nuorille miehille oli oma koti hankittava, ja uuden rakennuksen aikaansaaminen tuli nyt vakavaksi rukousaiheeksi. Suuria vaikeuksia näytti kuitenkin asettuvan tielle, ja jokainen, jolla olisi ollut vähemmän vahva usko, olisi heti alussa kadottanut luottamuksensa ja jättänyt koko hankkeen. Mutta Chicagossa löytyi suuria rikkauksia; siellä löytyi jaloja miehiä, joilla oli yleviä käsityksiä kristillisestä anteliaisuudesta; tarvittiin ainoastaan että heidän sydämensä tulisivat liikutetuiksi, niin heidän kukkaronsa kyllä avaantuisivat ja tarvittavat varat saataisiin.
Monien täytyi jokapäiväisistä rukouskokouksista tilan puutteen tähden palata takaisin, ja oli selvä että suurempi huoneusto oli hankittava. "Ainoa keino tämän aikaansaamiseksi", huomautti eräs ystävistä, "on Mr. Moodyn nimittäminen yhdistyksen puheenjohtajaksi". Hänen menestyksensä varojen hankkimisessa Illinois Street kirkon rakentamiseksi on tunnettu. Mr. Moodylla on enemmän intoa kuin tietoa — niin ajattelivat monet; häneltä puuttui se kehitys ja hienostuminen, jota korkeampaan kristilliseen vaikutukseen katsottiin välttämättömäksi; löytyi monta ylhäistä, jotka välinpitämättömyydellä kohtelivat hänen työskentelyään. Tämä nuorten miesten yhdistys oli nyt voimakkain koko Lännen pohjoisosassa. Sen jäsenien joukossa oli monta etevää miestä; he olivat kehittyneitä, jalostuneita, kykeneviä edullisella tavalla yleisiä jumalanpalveluksia johtamaan, ja nyt ehdotettiin yleisesti heidän johtajakseen nuorta miestä, jonka, ainoa suositus oli se, että hän menestyksellä oli saanut järjestetyksi pelastustyön ja perustanut kirkon köyhän väestön keskuuteen.