"Ollessani Chicagossa, vuokrasin minä neljä penkkiä eräässä kirkossa ja tapasin lähteä ulos kaduille tavoittamaan nuorukaisia penkkien täytteeksi. En milloinkaan näiden nuorukaisten kanssa puhunut heidän sieluistaan; sen katsoin kuuluvan seurakunnan vanhimmille. Täten jonkun aikaa työskenneltyäni, aloitin minä lähetyspyhäkoulun. Luulin pääasian olevan saavuttaa suuren oppilasluvun, ja nyt rupesin sitä tavoittamaan. Jos oppilasluku laski alle tuhannen, niin tulin levottomaksi, ja kun se kohosi kahteen- tai viiteentoistasataan, niin tunsin itseni iloiseksi. Vaan ei ainoakaan kääntynyt; ei saatu mitään satoa. Silloin avasi Jumala silmäni".
"Koulussa löytyi luokka tyttöjä, joka poikkeuksetta oli kevytmielisin joukko nuoria naisia, minkä konsanaan olen havainnut. Eräänä pyhänä oli heidän opettajansa sairas, ja minä otin luokan haltuuni. He nauroivat minua vasten kasvoja, ja tunsin halun avata oven ja käskeä heitä kaikkia menemään ulos eikä ikänä palaamaan".
"Viikolla tuli luokan johtaja puotiin, jossa palvelin. Hän näytti kalpealta ja hyvin heikolta".
"Miten on laitanne? kysyin häneltä".
"Minua on kohdannut vielä toinenkin keuhkovuoto. Lääkäri sanoo, etten voi elää Michigan järven rannalla, ja muutan senvuoksi New-Yorkiin. Kaiketi saan mennä kotiin kuolemaan?"
"Hän näytti sangen levottomalta, ja kun kysyin syytä hänen levottomuuteensa, vastasi hän":
"En koskaan ole vienyt ainoatakaan oppilaistani Kristuksen luo. Luulen todellakin, että olen tehnyt tytöille enemmän pahaa kuin hyvää".
"En kenenkään ollut sillä tavalla kuullut ennen puhuvan, ja se pani minut miettimään".
"Hetken kuluttua sanoin: Mutta jospa menisitte heille kertomaan, miltä Teistä tuntuu. Minä hankin Teille vaunut ja seuraan Teitä, jos haluatte".
"Hän suostui siihen, ja me läksimme. Se oli ihanimpia matkojani maan päällä. Menimme erään tytön kotiin, pyysimme saada häntä tavata, ja opettaja puheli hänen kanssaan hänen sielunsa asiasta. Silloin ei ollut aikaa nauruun! Kyyneleet täyttivät ennen pitkää hänen silmänsä. Selvitettyään tytölle elämän tietä, ehdotti opettaja, että rukoilisimme, ja hän pyysi minua ääneen rukoilemaan. Tosin en koskaan elämässäni ollut Jumalalta sellaista pyytänyt kuin tämä, että hän siinä heti pelastaisi sen tytön. Mutta me rukoilimme, ja Jumala kuuli rukouksemme".