"Muutamana kylmänä marraskuunpäivänä saapui veljeni kotiin ja kertoi, että hänellä oli minulle paikka. Minä sanoin, etten tahtonut sinne mennä; mutta kun asiasta oli keskusteltu, päätettiin että niin tapahtuisi. Se yö oli pitkä. Seuraavana aamuna läksimme matkaan. Me menimme ylös mäelle ja katsoimme vielä kerran tuota vanhaa rakennusta. Siihen istuimme alas ja itkimme. Minä luulin, että tämä oli viimeinen kerta kuin näin vanhaa kotiani. Itkin koko matkan Greenfieldiin. Siellä esitti veljeni minut eräälle vanhalle ukolle, joka oli niin vanha, ettei hän voinut lypsää lehmiään eikä toimittaa tehtäviään, ja senvuoksi piti minun juosta hänen asioillaan, lypsää hänen lehmiään ja käydä koulua. Katsoin ukkoa ja näin, että hän oli kiukkuinen. Tarkastelin kauvan hänen vaimoaan ja päätin, että tämä oli vielä kiukkuisempi kuin ukko. Viivyin siellä tunnin, se tuntui minusta viikolta. Silloin menin veljeni luo ja sanoin:
"'Aijon mennä kotiin'.
"'Miksi niin?'
"'Minun on koti-ikävä'.
"'Mitä joutavia, siitä kyllä pääset jonkun päivän kuluttua'.
"Hän sanoi: 'Tulet eksymään, jos nyt lähdet kotimatkalle, kohta tulee pimeä'.
"Silloin peljästyin ja lausuin: Minä menen huomenna, kun päivä koittaa".
Hän vei minut erään puoti-ikkunan luo, jossa oli muutamia linkkuveitsiä ja muita tavaroita, ja koetti huvittaa minua. Vaan mitä huolin minä noista vanhoista linkkuveitsistä. Minä tahdoin takaisin kotiin äitini ja veljieni luo. Tuntui kuin sydämmeni olisi ollut tuskasta haljeta.
"Samalla lausui veljeni: Dwight, tässä tulee mies, joka antaa sinulle centin".
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyin minä.