"Hän antaa, katsos, centin jokaiselle uudelle pojalle, joka tulee kaupunkiin".
"Pyyhkäsin kyyneleet pois silmistäni, sillä en tahtonut, että tuo mies näkisi minun itkevän, ja kävelin sitte aivan keskellä jalkakäytävää, etten voisi jäädä häneltä huomaamatta, ja pidin katseeni suoraan häneen tähdättynä. Muistan vielä, miltä tuo vanha mies näytti, tullessaan horjuvin askelin pitkin jalkakäytävää. Oi, miten hänellä oli valoisat, iloiset ja auringonpaisteiset kasvot! Tullessaan luokseni, pysähtyi hän, otti hatun päästäni, pani kätensä pääni päälle ja virkkoi veljelleni:
"Tämä on uusi poika, joka on kaupunkiin saapunut, vai kuinka?"
"Niin on, herraseni; hän on juuri tänään saapunut".
"Pidin häntä silmällä ja katsoin, pistäisikö hän kättään taskuun. Ajattelin tuota lanttia. Mutta hän rupesi puhelemaan minulle niin ystävällisesti, että unohtui kaikkityyni. Hän kertoi minulle, että Jumalalla oli ainokainen Poika, että hän lähetti hänet tänne alas ja että pahat ihmiset tappoivat hänen. Hän sanoi, että Hän kuoli minunkin tähteni.
"Vain viisi minuuttia hän puhui, mutta hän voitti minun kokonaan. Pidettyään pienen puheensa minulle, pisti hän kätensä taskuun ja veti sieltä esiin ihkasten uuden, vanhanaikaisen centin, tuollaisen vaskicentin, joka oli aivan kultaisen näköinen. Sen antoi hän minulle. Luulin sen olevan kullasta, arvaatte, että pusersin sitä lujasti kourassani. En sitä ennen enkä sittemmin ole milloinkaan tuntenut itseäni niin rikkaaksi. En tiedä, minne se raha joutui. Olen aina ollut siitä pahoillani, etten tallettanut sitä, mutta vielä tänään ikäänkuin tunnen tuon vanhan miehen käden pääni päällä. Viisikymmentä vuotta on siitä kulunut, mutta vieläkin voisi kuulla noiden ystävällisten sanojen soinnun. En milloinkaan unohda sitä tekoa".
Ennenkuin Dwight oli ollut montakaan päivää Greenfieldissä, joutui hän pahaan pulaan, kun hän meni soittamaan erästä ovikelloa. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän niin teki, vastasi hän, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt ovikelloa ja halusi sentähden tietää, kuuluisiko se kadulle asti.
Kuudentoista vuotiaana, kun Dwightia vielä katsottiin pieneksi pojaksi, otettiin hän eräänä iltana mukaan erääseen kokoukseen molemminpuoliseksi rakennukseksi, jossa kaupungin kansa keskusteli jostakin kysymyksestä, Kokouksen loppupuolella, kun tunteet olivat korkeimmillaan, nousi Dwight puhumaan ja todisti muutamilla suoraan lausutuilla, asiaa koskettavilla sanoilla, että heikomman puolueen mielipide oli oikea, ja sai sen kautta kokoukselle kokonaan toisen suunnan. Hän valittiin heti yksimielisesti seuraavan kokouksen johtajaksi ja tunsi itsensä ylpeäksi, mennessään kotiin.
Aineekseen tulevassa kokouksessa valitsi hän: "Ne vääryydet, joiden alaisina intiaanit ovat". Hän kirjoitti puheen, jonka piti kestämän kymmenen tai viisitoista minuuttia, ja monena päivänä kuuli hänen äitinsä, miten hän asteli edestakaisin makuuhuoneessaan, ulkomuistissa läpikäyden tätä puhettaan.
Kun hän vihdoin esiintyi puhujalavalla, lausui hän ensimmäiset lauseet, mutta levottomuutensa tähden petti hänen muistinsa hänet ja hänen puheensa loppui yht'äkkiä seuraavilla sanoilla: