"Aloittakaamme kokous hiljaisella rukouksella!"
Nämä olivat ensimmäiset sanat, joita tämä merkillinen mies Amerikan suurimmassa kaupungissa lausui sen herätyskauden alussa, jonka vaikutukset tuntuivat mantereen toisesta päästä toiseen. Nämä lausuessaan painoi hän päänsä aitausta vasten puhujalavan nurkassa. Pyhällä hartaudella painuivat samassa kaikkien päät tuossa suuressa kuulijakunnassa, ja täydellinen hiljaisuus vallitsi.
En voi sanoa miten kauvan tämä hiljainen rukous kesti. Muistan vaan elävästi sen kummallisen liikkeen, mikä sen loputtua seurasi, kun Mr. Moody ilmoitti laulun. Koko tässä kuulijajoukossa löytyi vain aniharvoja, joilla ei ollut laulukirjoja, sillä ensimmäisestä kokouksesta saakka Brooklynissä 2 p. lokak. olivat Moody- ja Sankey-laulukirjat tulleet käytäntöön. Ja kun nyt pyynti "yhtymään lauluun" lausuttiin, ja evankelista ilmoitti yhden näiden herätyslaulujen numeron, alkoi kymmenentuhatta kättä selailla laulukirjojen lehtiä, synnyttäen äänen, mikä muistutti tuulen suhinaa puissa myrskyn lähestyessä. Mr. Sankey istuutui pienten urkujen luo puhujalavan etupuolessa ja otti laulun johdon käsiinsä…
Puhujalavalta tuli Mr. Moody ojennetuin käsin ales, ja kun hän käveli käytäviä pitkin, nousi henkilöitä siellä täällä ja läksivät päät ales painuneina kyselyhuoneisiin johtavia ovia kohti. Näiden ovien sisäpuolelle emme tahdo heitä seurata. Sen vaan tiedän, että näissä huoneissa odotteli joukko vakavia miehiä ja naisia kaikkia niitä, joita raskautetut omattunnot sinne ajoivat. Tiedän, että he polvistuivat rukoukseen, ja että rakkauden ja osanoton sanoja kuiskailtiin heidän korviinsa, ja muistan nähneeni ihmisiä tulevan sieltä ulos ilosta loistavilla kasvoilla; mutta emme tässä käy lähemmin kääntyneiden syntisten persoonallisia kokemuksia kertomaan. Me koetamme vaan kuvata seurakuntaa, jota jokin syvempi kuin maallinen innostus, veljellinen rakkaus tai isänmaanrakkaus on liikuttanut.
Kolme kokousta päivässä — toisinaan vaikka harvemmin viisi — on se päivätyö, minkä nämä evankelistat ovat ottaneet tehdäkseen. Monena iltapäivänä on vaan naisilla pääsy Hippodromiin. He istuvat taajaan sullottuina lattiasta aina ylös ylimmille penkeille asti, niin että hattujen töyhdöt koskettelevat kattoparruja. "Rukoilkaa mieheni edestä!" "Rukoilkaa poikani edestä!" "Rukoilkaa veljeni edestä!" sopertavat he vapisevalla äänellä. "Rukoilkaa minun edestäni!" pyytää eräs, jonka poskille ei kenties tämän perästä enää koskaan tule ihoväriä, ja jonka jalat tästälähin tulevat astelemaan parempia teitä.
Illalla on näky vielä ihmeellisempi, sillä silloin ovat miehet — vahvat vanhat ja nuoret miehet — ottaneet salin haltuunsa. Näissä kokouksissa on Mr. Moody oikeassa ilmanalassaan. Yksitoista tuhatta miestä istui taajaan ahdattuina eräässä näistä iltakokouksista maalis- ja huhtikuussa kaksikymmentä neljä vuotta sitten tuossa vanhassa Hippodromissa. Kaasuliekit valaisevat heidän innokkaita kasvojaan. Ei mikään valtiollinen kokous ole milloinkaan sellaista näkyä tarjonnut. Tuhannet nousevat huutaen: "Minä tahdon! Minä tahdon!" kun heitä kehoitetaan asettumaan uskovaisten riveihin. "Amen, amen", kaikuu yhteislaukausten tavoin läpi huoneen, ja toisinaan ilmenee uskonnollinen innostus niin valtavana, että pitkiä hetkiä täytyy viettää hiljaisessa rukouksessa, jos mielii pitää velan tuntoon heränneitä kohtuullisten itsensähillitsemisrajojen sisällä.
Useimmat niistä, jotka todellisesti saatettiin Kristuksen yhteyteen näiden kokousten aikana v:na 1876-1881, jäivät Moodylle tuntemattomiksi. Tämänlaisesta statistiikasta hän ei pitänyt. Kun muuan pappi hiljattain kysyi häneltä, kuinka monta sielua hänen saarnansa kautta oli kääntynyt, vastasi hän:
"Sitä minä en tiedä. Jumalalle olkoon kiitos, että minä pääsen siitä!
Minä en ole se, joka kirjoitan Karitsan elämän-kirjaa".
KUUDESTOISTA LUKU.
Mr. Moody evankelistana. Hänen parhaimmat ominaisuutensa ja menettelytapansa.