Kirjoitt. teol. t:ri C. J. Scofield.
Heikoille henkilöille on ominaista, että ne erittäin edesvastuunalaisissa oloissa sortuvat, jota vastoin voimakkaat luonteet samoissa oloissa kehittyvät. Ne kaksi Amerikan kansalaista, joilla saman miespolven aikana on ollut enimmän yhteyttä toistensa kanssa — Lincoln ja Grant — kypsyivät kumpikin suunnattoman työtaakan ja edesvastuun alaisina. Kummallakin oli aluksi vähäiset luulot itsestään; kumpikin saavutti vihdoin merkillisen nöyrän itseluottamuksen. Samalla tavalla voidaan sanoa, että Mr. Moodyn voima kypsyi koettelemuksissa hänen hengellisen sotaretkensä ajalla Englannissa. Hän kasvoi armossa ja viisaudessa aina kuolinpäiväänsä asti; mutta vallassaan seurakuntien yli, neuvokkaisuudessaan, johtokyvyssään, puuttumattomassa taitavuudessaan ja tarkkanäköisyydessään oli hän Amerikaan palatessaan korkeimmillaan.
Hänen luoteensakin oli epäilemättä kypsynyt. Kolme suurta koetusta kohtaa voimakkaita luonteita tässä elämässä: köyhyys ja unhotus, myötäkäyminen ja suosio sekä kärsimys. Moni, joka elämänsä alussa on, vaikkakin heikosti, sisälläasuvista voimista tietoinen, tulee kärsimättömäksi ja katkeraksi, kun tulee unohdetuksi, joutuu vähäpätöisiin oloihin eikä saavuta tunnustusta. Toiset, jotka onnellisesti kestävät tämän ensimmäisen koetuksen, pilaantuvat tai ainakin heikkonevat joukon suosiosta. Moni, joka kestää sekä ylenkatseen että myötäkäymisen, sortuu kärsimyksissä kokonaan. Mr. Moody meni Jumalan armon kautta läpi kaiken onnellisesti. Harvoin lienee tapahtunut, että ihminen, joka yhtäkkiä on koroitettu maailman suurten ja mahtavien kanssa seurustelemaan, on niin vähän sallinut itseään tasapainostaan ja tavallisista elintavoistaan järkyttää kuin Mr. Moody.
Tämä mielentyyneys oli epäilemättä osaksi perittyä — se on Uuden Englannin vuoristoasukasten kesken tavallinen. Mutta aivan varmaan tunsi Mr. Moody toiselta puolen niin syvästi sen arvon, joka vähäpätöisimmällekin Jumalan lapselle kuuluu, että häntä vähän maalliset arvonimet tai persoonallinen maine liikutti.
Eräässä noista suurista kokouksista Lontoossa piti Mr. Moody puhujalavalta tavallisuuden mukaan huolta siitä, että tuo suuri kuulijakunta sai istumasijoja. Kun hän juuri oli tässä toimessa ja parhaillaan levottomin katsein seurasi pari vanhaa rouvashenkilöä, jotka turhaan ensi penkeiltä etsivät istumasijoja, toi joku ystävä erään kuuluisan englantilaisen kreivin ylös hänen luokseen puhujalavalle.
"Hauska tavata Teitä, Lordi" — virkkoi Mr. Moody. "Tahdotteko hyväntahtoisesti viedä pari tuolia noille vanhoille rouvashenkilöille tuolla".
Kreivi tekikin sen jokseenkin matelevan johdattajansa suureksi hämmästykseksi.
Eräässä toisessa tilaisuudessa kuiskasi joku jotenkin levottomana hänen korvaansa, että muuan sangen ylhäinen nainen oli astunut saliin.
Mr. Moody vastasi tyyneesti:
"Toivon, että hän on saapa kokea suurta siunausta".