Naapurina hän oli ystävällinen; sairaita ja kärsiviä hän oli aina aineellisella ja hengellisellä avulla valmis tukemaan. Monet makupalat hänen puutarhastaan joutuivat köyhien koteihin. Vaimoaan ja tytärtään hän kehoitti käymään sairaita ja tarvitsevia kaikissa kaupungin osissa auttamassa.
Syksysin, kun hedelmiä löytyi runsaasti, pääsivät seminaarin tytöt vapaasti hänen puutarhaansa ja viiniviljelyksiinsä. He saivat syödä minkä jaksoivat ja viedä vielä täydet korit huoneisiinsa. Joka syksy lahjoitti hän kaikki ylijääneet omenat omasta ja seminaarin puutarhasta sekä satoja kappoja, joita hän oli saanut lähellä asuvilta farmareilta, jaettavaksi Bostonin ja New-Yorkin köyhien kesken.
Hänellä oli piintynyt ennakkoluulo kaikkia komiteoja vastaan. Muutamia kuukausia sitte piti kokouksia alotettaman Town Hallissa, ja ehdotettiin mainittuun tarkoitukseen asetettavaksi komitea. Mr. Moody nousi ylös lausuen: "Me emme tahdo mitään komiteaa. Jos haluatte, että jotakin tulee tehdyksi, niin sanokaa herra sille ja sille, että hän tekee sen, niin se tulee tehdyksi. Yksi riittää muodostamaan minkä komitean tahansa. Jos komitea olisi valittu, niin ei Noan arkki koskaan olisi valmistunut".
Hän käyskenteli välistä tuntikausia kana- ja puutarhoissaan, mutta hänen ajatuksensa olivat sill'aikaa valmiit tärkeämpiä asioita pohtimaan, ja usein käveli joku hänen apulaisistaan hänen rinnallaan, keskustellen hänen kanssaan tärkeistä suunnitelmista.
Kun eivät kokoukset vaatineet hänen läsnäoloaan, vietti Moody illat perheensä keskuudessa. Maailman kehitystä hän seurasi lukemalla jokapäiväisiä sanomalehtiä. Hän ei lainkaan ollut mikään askeetta. Ei mitään työtä ollut niin tärkeätä, että se olisi saattanut hänen laiminlyömään velvollisuuksiaan tai oikeuksiaan perheenisänä. Hän seurasi innolla poikiensa tehtäviä koulussa ja yliopistossa ja otti heidän suruihinsa ja iloihinsa syvästi osaa. Nuorempana hän oli nopea kilpajuoksija ja häntä ei ainoakaan Chicagon pyhäkoulun oppilaista voittanut. Pastori F. B. Meyer nimitti häntä kerran rohkeimmaksi kaikista kuskeista. "Mihin ei minua niillä kääseillä vietykään!" Kuskista ei ollut mitään poiketa tieltä, kivuta aidan tai ojan yli ja ajaa suoraan jonkun ruohoisen mäen kukkulalle, jos hän sieltä halusi näyttää jotakin kaunista näköalaa, tai ajoi hän täyttä laukkaa pitkin jotakin äsken kynnettyä peltoa ales johonkin syvänteesen, selittääkseen keinoa, miten lähteestä johdettiin vettä "Mount Hermon School" opiston tarpeeksi.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Mr. Moodyn käynti pyhällä maalla.
Mr. Moodyn toimelijas henki sai vähän tilaisuutta lepoon. Hän koetti kyllä tunnollisesti pitää yhtä viikon päivää sapattina, mutta muuten oli hän melkein aina toimessa, paitsi hänen ollessaan matkoilla — ja niilläkin tunsivat ihmiset hänet ja kysyivät häneltä neuvoja hengellisissä asioissa, joita heiltä ei suinkaan kiellettykään. Myöhemmät vuodet monipuolisien koulujen, suurten yleisten kokousten ja muiden Kristuksen valtakunnan työhaarojen tuottamine toimineen soivat hänelle vielä vähemmän tilaisuutta joksikin aikaa vetäytymään toimekkaasta osanotosta niiden johtoon.
Keväällä vuonna 1892 pääsi Mr. Moody nauttimaan hyvin ansaittua lepoa ja sai samalla tilaisuuden tyydyttää hänessä kauvan kyteneen halun käydä pyhällä maalla. Edellisenä kesänä oli T:ri John Smith Edinburgista käynyt Amerikassa, muassaan koko joukko kutsumuksia skotlantilaisilta papeilta, jotka pyysivät Mr. Moodya vielä kerran käymään heidän maassaan. Hän jätti Amerikan lokakuussa 1891 ja piti talven ajalla yhdessä Sankeyn kanssa lyhyeitä kokouksia yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä Skottlannin kaupungissa. Tämä oli Mr. Moodyn viimeinen käynti tässä maassa.
Huhtikuussa 1892 tarjosivat Mr. ja Mrs Peter M'Kinnon hänelle vapaan matkan Palestinaan. Hän kirjoitti äidilleen Pariisista: "Minulla on suuri halu nähdä tuo kullankiiltävä kaupunki". Vaimonsa ja nuorimman poikansa, Paulin, seuraamana yhtyi hän Roomassa matkakumppaneihinsa.