"Sitte on aika jonkun se tehdä", vastasi Moody, ja heistä tuli hyvät ystävät.
Hänen käyntinsä pyhällä maalla oli aina elävästi hänen mielessään. Usein hän siitä mainitsi sekä yksityisissä keskusteluissa että yleisissä puheissa. Toiselta puolen häntä säälitti Palestinan nykyinen kurja asema, jonka hän piti ennustusten mukaisena; toiselta puolen katsoi hän ilolla eteenpäin kohti sitä aikaa, jolloin Messiaksen jalat vielä kerran tulevat Öljymäellä seisomaan.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Kuoleman edessä Atlantilla.
Palattuaan Englantiin oli Mr. Moody taasen valmis taisteluun ja saarnasi Lontoossa ja sen ympäristöissä. Elokuussa hän matkusti Irlantiin ja saarnasi monessa sen etevimmissä kaupungeissa. Kun hän marraskuussa poikansa kanssa oli paluumatkalla Amerikaan, sai hän eräällä pohjoissaksalaisen Lloyd-yhtiön "Spree" nimisellä höyrylaivalla läpikäydä muistettavan kokemuksen, kokemuksen, mikä kuuluu liikuttavimpiin onnettomuuksiin, joita ikänä Atlantin matkoilta on kerrottu.
Hän osti itselleen piletin Southamptonista marraskuun alussa. "Viimeinen päiväni Lontoossa", kertoo Mr. Moody, "oli erittäin hauska, lupauksen päiväksi voisi sitä kutsua, sillä aurinko paistoi ensi kerran kirkkaasti tuollaisten hämärien, utuisten päivien jälkeen, jotka Lontoossa ovat niin tavallisia. Joukko ystäviä oli kokoontunut asemalle jäähyväisiä lausumaan, ja minä pyysin heitä laulamaan lempilauluani, 'Silloin mun sydämmeni laulaa', mutta he eivät sanoneet olevansa sellaisella mielialalla, että voisivat juuri silloin laulaa mainitun laulun. Minä olin ainoa joukossa, jolla näytti olevan halu laulaa. Minulla ei ollut ääntä laulaa, mutta syvällä sydämmessäni minä lauloin, sillä olin matkalla kotiin omaisiani näkemään".
"Muistelen, että oli jotenkin kolmas päivä lähdöstämme, kun minä, tavallisuuden mukaan merimatkoilla, makasin vuoteellani kiitollisena Jumalaa kohtaan hyvästä onnestani. Pidin itseäni sangen onnellisena miehenä, sillä kaikilla matkoillani sekä maalla että merellä, ei minua ollut kertaakaan minkäänlainen onnettomuus kohdannut".
"Näistä aatteista herätti minut yht'äkkiä kauhea rytinä ja täräys, ikäänkuin laiva olisi törmännyt jotakin kalliota vasten. Minä en ensiksi kovinkaan peljästynyt — kenties olin siihen liiaksi sairas. Poikani hypähti makuusuojastaan ja ryntäsi kannelle. Parin minuutin kuluttua hän palasi huutaen, että masto oli katkennut ja laiva upposi parhaillaan. En uskonut aluksi, että tila oli niin arveluttava, mutta päätin kuitenkin pukeutua ja lähteä kannelle. Kertomus ei suinkaan ollut liioiteltu. Kapteeni koetti rauhoittaa kannelle kiiruhtaneita, peljästyneitä matkustajia, ilmoittamalla ettei mitään vaaraa ollut käsillä, ja jotkut toisen luokan matkustajista palasivatkin takaisin hytteihinsä, mutta olivat sisääntunkevan veden takia pakoitetut heti kääntymään takaisin, jättäen kaikki tavaransa jälkeensä".
"Kapteeni ja miehistö tekivät kaiken voitavansa pelastaakseen laivan. Mutta pian huomattiin, että pumput olivat kelpaamattomat, sillä vesi tunki niin äkkiä laivaan, ettei mitkään ponnistukset auttaneet. Inhimillinen voima oli tässä turha. Olimme kerrassaan avuttomat. Emme muuta tainneet kuin seistä tuolla sinne tänne ajelehtivalla, uppoavalla laivalla katsellen kamalaan hautaamme".
"Sillä aikaa valmistelivat upseerit matkustajien tietämättä viimeistä pelastuskeinoamme. Pelastusvenheet pantiin kuntoon ja varustettiin elintarpeilla, ja hengenpelastusvöitä jaettiin. Upseerit seisoivat revolverit kädessä osoittaakseen käskyjensä ehdotointa järkähtämättömyyttä, ja näkyi selvästi, että he tuumivat itsekseen, oliko venheet heti veteen laskettavat vai oliko odotettava. Myrskysi niin, että venheet sitä tuskin kestäisivät. Kahdella matkustajista oli ladatut revolverit, lävistääkseen päänsä kuulalla, jos laiva rupeisi uppoamaan, koska he mieluummin tahtoivat siten kuolla kuin hukkua".