"Kello kaksitoista päivällä ilmoitti kapteeni, että vedestä oli saatu voitto ja että oli toivo joutua jonkun ohikulkevan laivan tielle. Laivan keula törötti nyt korkealla ilmassa, samalla kun perä näkyi vajoavan yhä syvemmälle. Meri kävi kovasti, ja laiva kallisteli puolesta toiseen. Vain yksi äkkinäinen tempaus olisi tarvittu, niin laivan välilaipiot olisivat revenneet, ja kaikki olisi ollut mennyttä. Kapteeni koetti rohkaista meitä ilmoittamalla, että me luultavasti kello kolmen tienoissa sinä lauvantai-iltapäivänä ajelehtisimme jonkun laivan kulkuväylään, mutta yö tuli ennenkuin olimme ainoatakaan laivaa nähneet".
"Se oli kauhistuttava yö, pimein koko elämässämme! Seitsemän sataa miestä, naista ja lasta odottivat sitä tuomiota, joka riippui meidän päällämme. Me istuimme kaikki yhdessä ensimmäisen luokan salongissa — juutalaiset, protestantit, katolilaiset ja vapaa-ajattelijat — vaikka minä epäilen, löytyikö sillä hetkellä ainoatakaan vapaa-ajattelijaa joukossamme. Tuska ja mielenjännitys pidättivät meitä puhumasta. Kasvot kuolonkalpeina ja värisevin sydämin katselivat matkustajat toisiaan, ikäänkuin koettaen toistensa kasvojen ilmeistä lukea, mitä ei kenkään rohjennut julkilausua. Myrsky ajoi meidät kokonaan suurten höyrylaivojen kulkuväylästä pois. Jokaiselta tunnilta näkyi vaara kasvavan".
"Sunnuntai-aamu koitti ilman minkäänlaista apua tai toivoa. Tähän asti ei mitään ehdoitusta jumalanpalveluksen pitämisestä oltu esiintuotu. Se olisikin tuottanut sekasortoa. Tuon kauhean tuskan ja odotuksen vallitessa olisi yksikin ainoa sana uskontoa saattanut matkustajat pelkäämään pahinta. Oli välttämätöintä koettaa kääntää heidän ajatuksensa toisaalle, etteivät he liiallisen jännityksen alle sortuisi. Mutta kun läheni toinen ilta, kehoitin minä kenraali O. O. Howardia, joka oli kanssamme, pyytämään kapteenilta luvan, että saisimme pitää jumalanpalveluksen salongissa, Kapteeni lausui":
"Sangen kernaasti. Minä olen myös sitä lajia!"
"Me ilmoitimme aikeemme, ja hämmästykseksemme tulivat melkein kaikki matkustajat jumalanpalvelukseen; minä luulen, että kaikki, yksin vapaa-ajattelijatkin, rukoilivat".
"Toinen käsi kiedottuna erään pilarin ympäri pysyäkseni pystyssä tuossa heiluvassa laivassa, koetin minä lukea yhdeksättäkymmentä ensimmäistä psalmia, jonka jälkeen me rukoilimme, että Jumala tyynnyttäisi tuon raivoavan meren ja veisi meidät toivottuun satamaan. Siitä hetkestä tuo psalmi tuli minulle ihan uudeksi. Yhdestoista värsy koski minuun syvästi. Se kaikui jumalallisen vakuutuksen äänenä ja tuntui täydeltä todelta: 'Hän on antanut käskyn enkeleillensä sinusta, että he kätkevät sinun kaikissa teissäs'. Varmaan hän sen tekikin. Luin myöskin Ps. 107: 20-31. Eräs nainen luuli, että nämä sanat täytyivät olla tätä tilaisuutta varten kirjoitetut, ja pyysi itse saada nähdä kirjan. Muuan saksalainen käänsi värsy värsyltä maanmiehilleen, sikäli kun minä luin".
"Tällöin sain myöskin läpikäydä uuden kokemuksen. Olin luullut olevani kohotettu kuolemanpelvon yläpuolelle. Monasti olin siitä aineesta saarnannut, ja kehoittanut kristittyjä omistamaan tämä voittava usko. Amerikan sisällisen sodan aikana olin monasti ollut tulessa kuolemaa vähintäkään pelkäämättä. Minä olin Chicagossa tuon hirveän kolerataudin siellä raivotessa ja kuljin lääkärien kanssa sairasten ja kuolevien luona. Minne he uskalsivat mennä ihmisten ruumiita hoitamaan — sanoin monasti — sinne uskalsin minä mennä hoitamaan heidän sielujaan. Muistan erään rokkotautisen, jonka selästä liha kerrassaan oli putoillut pois, ja sittenkin menin kerta toisensa jälkeen tuon kärsivän raukan sairasvuoteen luo lukien hänelle raamattua ja rukoillen Jeesusta hänen puolestaan. Tämän kaiken ohella en vähintäkään peljännyt kuolemaa".
"Mutta tuolla vajoavalla laivalla tuntui toiselta. Vapahtajani ja minun välillä ei löytynyt pienintäkään pilveä. Minä tiesin, että syntini olivat poisotetut, ja että kuolema olisi vaan heräämistä taivaassa. Tämä kaikki oli aikoja sitte selvä. Mutta kun ajatukseni lensivät rakkaitteni luokse siellä kotona — vaimo, lapset, ystäviä kummallakin puolen valtamerta, koulut ja minulle niin rakkaaksi käynyt vaikutus — ja kun ajattelin, että ensi hetki kenties tähän elämään nähden ijäksi eroittaisi minut tästä kaikesta, silloin, täytyy tunnustaa, olin epätoivoon sortumaisillani. Se oli pimein hetki elämässäni".
"Minä en jaksanut kauvempaa. Minun täytyi saada huojennusta, ja huojennusta sain rukouksessa. Jumala kuuli huutoni ja antoi minulle voimaa sydämmeni syvyydestä lausumaan: 'Tapahtukoon sinun tahtos!' Suloinen rauha täytti sydämmeni. Tulkoon Northfield tai taivas, minusta oli nyt yhdentekevää. Menin levolle ja nukuin melkein kohta, enkä milloinkaan ole elämässäni sen makeammin nukkunut. Syvyydestä minä huusin Herraa, ja Hän kuuli minua ja auttoi minua minun hädästäni. En voi enemmän epäillä että Jumala kuuli avunhuutoni, kuin voin omaa olemassa-oloani epäillä".
"Noin kello kolmen aikaan yöllä heräsin suloisesta unestani poikani äänestä. Tule ylös kannelle, isä, lausui tämä. Seurasin häntä, ja hän osoitti minulle kaukaa näkyvää tulta, joka kohosi ja taasen laski veden pinnalla. Tämä oli vapautuksen sanoma meille. Se huomattiin olevan höyrylaiva Lake Huronin tulet, jonka vahti oli nähnyt meidän leimuavat hätämerkkimme ja luullut niiden aiheutuvan jostakin palavasta laivasta. Oi, mikä riemun hetki, kun nämä seitsemän sataa epätoivoista matkustajaa huomasivat tuon lähestyvän laivan! Ken voisi milloinkaan sitä unhoittaa?"