"Mutta nyt syntyi kysymys: 'Voiko tämä pieni höyrylaiva hinata tuota voimatointa jättiläistä tuhannen penikulman matkan Queenstowniin?' Syvällä levottomuudella ja hartaasti rukoillen odotimme päätöstä. Yritys oli sekä rohkea että vaarallinen. Molemmat laivat sidottiin vihdoin kahdella suurella kaapelilla toisiinsa. Jos myrsky nousisi, niin katkoisivat ne kuin hienot langat, ja me jäisimme taasen oman onnemme nojaan. Vaan minä en peljännyt. Jumala oli aloittamansa työn täyttävä. Aallot asettuivat, köydet kestivät ja laivamme kulki tyynesti Lake Huronin vanavedessä. Myrskypuuskia riehui ympärillämme, mutta meidän laivaamme ne eivät koskeneet. Jumala piti suojelevaa kättään päällämme, ja seitsemän päivää onnettomuuden jälkeen saimme pitää riemukkaan kiitosjumalanpalveluksen Queenstownin satamassa. Tuo pelastajalaiva, jonka Jumala lähetti hätäämme, oli juuri siksi voimakas, että se jaksoi laivaamme hinata, ja siinä oli juuri niinpaljon hiiliä, että se sai meidät satamaan. Vähempi ei olisi riittänyt. Sen kapteeni oli myös rukouksen mies, ja hän pyysi Jumalalta apua täyttääkseen vaarallisen ja vaikean tehtävänsä. Jumala kuuli hätääntyneiden matkustajien rukoukset ja saattoi heidät toivottuun satamaan".
"Se hermojännitys, minkä näinä kahdeksana vuorokautena saimme kestää, oli kauhea. Niin paljon ei omilla voimillaan kestäisikään. Muuan nuori itävaltalainen, joka oli jättänyt morsiamensa Wieniin, hyppäsi epätoivossaan mereen ja hukkui kaikista ponnistuksistamme huolimatta aivan silmäimme eteen. Erittäin liikuttavaa oli nähdä erään nuoren äidin kahden kauniin lapsensa kanssa istuvan sanattomana tuskasta, kääntämättä ensimmäisenä kahtenakymmenenä neljänä tuntina hetkeksikään silmiänsä pois pienokaisistaan. Uskon varmaan, että jos laiva olisi uponnut, olisi hän painanut ne rintaansa vasten ja vajonnut lapset sylissään. Joukossa oli myöskin muuan Venäjän juutalainen, joka omaistensa tietämättä oli astunut laivaan. Sääli kävi nähdä hänen epätoivoaan, kun hän tunnusti syntiään, löi rintoihinsa ja nimitti itseään seuran Joonaaksi. Hän polvistui kannelle ja huusi, kyynelten valuessa virtoina hänen poskilleen, Jehovan puoleen, ett'ei tämä antaisi hänen syntinsä rangaistuksen kohdata näitä viattomia ihmisparkoja".
Mr. Moody mainitsi aina mitä syvimmällä kunnioituksella ja kiitollisuudella sitä rohkeutta ja mielenmalttia, jota Spree'n päällystö ja miehistö osoitti.
Kenraali O. O. Howard, joka monasti sisällisen sodan aikana oli nähnyt vaaran ja kuoleman kasvoista kasvoihin, ja joka siis tiesi, mitä rohkeudella tarkoitetaan, on kertonut siitä tyyneydestä ja rohkeudesta, jota Mr. Moody näinä kauheina hetkinä Atlantilla osoitti.
Mr. Moody vietti sunnuntain Queenstown'issa, lähti seuraavana päivänä "Etruria" nimisellä laivalla Amerikaan ja saapui seuraavana lauvantaina onnellisesti New-Yorkiin.
Sitä vastaanottoa, kun hän illalla kello kymmenen saapui kotiinsa! Kun juna sivuutti aseman Mount Hermonin luona, piiritti kolmesataa siellä sijaitsevaa opiston oppilasta ja opettajaa junan, tulisoihduilla, musiikilla ja hurraahuudoilla lausuen ystävänsä tervetulleeksi. Kun hän seuraavalla asemalla astui junasta, kohtasi häntä toinen joukko ystäviä. Northfield Seminaryn sekä monien yksityisasuntojen ikkunoita valaisivat lukemattomat kynttilät. Näytti siltä kuin jokainen, joka häntä rakasti, olisi tahtonut sen nyt ilmoittaa ja onnitella häntä hänen pelastuksestaan kuoleman kourista.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Mr. Moody perhepiirissään.
"Onko iso-isä mennyt Jeesuksen luo?"
"On".